Olemme täällä rakastaaksemme, emme katsellaksemme kuinka aika kuluu
Helsingin Sanomissa oli nyt maaliskuun lopulla artikkeli, jossa kuvataan konetekniikan professori Adrian Bejanin pohdintaa siitä, miksi lapsuuden kesät tuntuivat kestävän ikuisuuden ja vanhetessa ne kuluvat nopeammin ja nopeammin. Bejanin selitys lähtee aivojen ja hermosolujen oletetuista muutoksista.
Ajan hidastumisen ja nopeutumisen tunnetta on lähestytty monissa tutkimuksissa, koska kokemus on niin yleinen. Useimmiten selitys liikkuu informaation ja havaintojen määrän ja mitattavan ajan suhteessa. mitä enemmän havaintoja pakkautuu päivään, sitä pidempi se tavallaan on. Jos vetää suoran langan läpi huoneen, se on muutaman metrin mittainen; mutta samaan huoneeseen saa mahtumaan kilometreittäin lankaa kiepeille.
Ajan suhteellisuus kiinnostaa minua, koska minäkin olen huomannut saman vaikutuksen, erityisesti rakastumiseen ja rakastamiseen liittyen. Rakastaessa aika on hyvin hidasta. Kirjoitinkin tästä aiempaan bloggaukseen.
Mietin tätä asiaa aika usein, koska se tuntuu olevan yhteydessä elämän kokemiseen ja elämän arvostamiseen. Ajan hidastamiseksi on olemassa keinoja – kyse on elämisen tihentämisestä. Jos elämä tuntuu lipsuvan käsistä, se todennäköisesti tosiaan lipsuu käsistä. Niistä päivistä, joina ei opi mitään uutta, ei havaitse paljoakaan uutta, ei koe uutta, ei jää kovin paljon muistettavaa. Niiden aika on ohuempaa.
Ohuesta ajasta, käsistä lipsuvista päivistä, ohi kiitävistä vuosista murehditaan. Ihan syystä; ne ovat meidän elämämme päiviä, vuosia, aikaa. Ne ovat se, mitä meillä on.
Rakastaminen on yksi niistä olemisen tavoista, joilla tähän arjen huoneeseen vyyhditään joka päivä paljon enemmän elämänlankaa. Se voi olla sellainen, koska rakastetun kanssa elämä voi melkein kaksinkertaistua. Kaiken voi nähdä myös toisen silmin. Kaikesta jaetusta tulee enemmän kuin itse olisi saanut irti.
Minä uskon, että toinen ihminen on loppumattomasti uusi ja uutena näyttäytyvä. Ainakin minun rakastettuni on sellainen. Jokainen aikayksikkö, jonka vietän hänen kanssaan, täyttyy aistittavasta, katsottavasta, mieleen painuvasta.
En oikein usko Bejanin teoriaan siitä, että ihminen väistämättömästi kokisi vähemmän tullessaan vanhemmaksi. Sen sijaan uskon, että monet ihmiset antavat elämän vähitellen mennä menojaan. Samalla tavalla kuin rakkauden annetaan mennä menojaan – ”se tulee siinä omalla painollaan”. Mutta se ei kuitenkaan ole vääjäämätöntä.
Mieltään voi kehittää jatkuvasti. Havaitsemista voi kehittää jatkuvasti. Mieltään voi pitää liikkeessä sudokulla ja antautumalla toiselle ihmiselle, katsomalla suoraan toiseen ihmiseen. Ajan voi hidastaa heittäytymällä toisen syliin ja painautumalla koko kehollaan, ihollaan tuntemaan.
Ehkä nämä ovat kevään tuomia ajatuksia myös. Kevät on täällä, ja talven jälkeen päivät tihentyvät kasvusta, väristä, ajelehtivista tuoksuista, ilman täyttävästä laulusta. Se on kaikki tarjolla, tässä ja nyt, nyt, nyt, nyt.
Ollaan kevään puolesta ohutta aikaa vastaan! Ollaan rakastamisen puolesta ohutta aikaa vastaan! Muistaisimmepa me aina, että elämme täällä, emmekä vain seuraa, miten aika kuluu.