Nuoruusvuosien erojen aito suru ̶̶ Osaammeko aina kohdata nuorten sydänsurut arvioittamatta?
Olen jo jonkin aikaa haaveillut lähteväni toteuttamaan eroryhmää teini-ikäisille. Monelle aikuiselle ajatus vertaisryhmästä, jossa moni voi itkeä parin viikon tai kuukauden mittaisen suhteen päättymistä, saattaa tuntua ensi alkuun huvittavalta. Etenkin, kun itse on vuosikymmenien kuluessa huomannut, ettei monikaan löydä peruskouluvuosina suhteita, jotka kantaisivat pitkälle. Kuitenkin se nuorten kokema suru on aivan yhtä aitoa ja totta kuin kenen tahansa toisenkin.
Muistan itsekin kuinka nuoruusvuosina parinkin eron jälkeen aikuiset koittivat lohduttaa sanomalla, ettei niiden vuosien suhteita olekaan tehty kestämään. He koittivat lohduttaa muistuttamalla kuinka monia vuosia minulla olisikaan edessä tai kuinka pieni häivähdys tuo yksi hetki olisi koko elämässäni. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet, että tiesin tuon kaiken, mutta olin myös tiennyt, että juuri tuo menettämäni suhde oli ollut niitä harvoja, joiden oli tarkoitus kestää. He eivät tajunneet, että olin sattunut kohtaamaan elämäni rakkauden juuri silloin. Meidän oli pitänyt kestää ja vain he eivät nähneet sitä. Se suututti ja se satutti, sillä sen vuoksi he eivät myöskään tajunneet, että elämältäni oli juuri pudonnut pohja, ja vielä tuossa iässä. Olin menettänyt tulevaisuuteni jo siinä vaiheessa elämää. He eivät nähneet sitä tai ymmärtäneet, että juuri nuori ikäni tekikin siitä kaikesta vielä traagisempaa eikä vähemmän vakavaa.
Toki olen nyt aikuisena huomannut, ettei kaikki, ehkä ollutkaan aivan niin kuin olin silloin kuvitellut. En ehkä menettänytkään elämältäni pohjaa tai ollut kohdannutkaan vielä suurimpia rakkaustarinoitani. Nykyään näen paljon siitä, mitä nuo aikuiset näkivät yrittäessään lohduttaa minua. Kuitenkin tahdon muistuttaa itseäni myös siitä kaikesta, jota näin ja koin silloin itse. Siitä todellisuudesta, jossa se kipu todella oli suurinta mitä kuvitella saatoin. Koska mikäli keskittyisin siihen todellisuuden, jonka nyt tiedän, saattaisin varmasti itsekin erehtyä lohduttamaan toista tismalleen samoin sanoin. Todeta vielä loppuun, että kyllä minä itsekin nuorena luulin muuta, mutta nyt aikuisena tiedän paremmin ja sen tiedon tahdon hänelle nyt välittää. Sivuuttaa sen kivun, joka on nuoren elämässä totta juuri sillä hetkellä.
He eivät nähneet sitä tai ymmärtäneet, että juuri nuori ikäni tekikin siitä kaikesta vielä traagisempaa eikä vähemmän vakavaa.
Hahmotamme usein muiden aikuisten suhteissa sen, ettei suhteen syvyyttä tai merkityksellisyyttä mitata esimerkiksi kestossa. Se syntyy jostain aivan muusta. Kuitenkin nuoruusvuosien suhteita saatamme päätyä arvioimaan niiden pituuksilla. Ymmärtämättä, että tuo häivähdyksen hetki voi olla merkityksellisesti jotain paljon suurempaa ja lisäksi paljon suurempi osuus heidän siihenastisesta elämästään. Kaksi kuukauttakin on kesäloman tai puolikkaan lukukauden verran, eli mahdollisesti ikuisuuden kestoinen.
Nuoruusvuosien suhteen jäljiltä eteemme romahtava nuori voi olla omassa elämässään aivan aidon kriisin keskellä. Kriisin johon voi kaivata tukea, aikaa ja työstämistä siinä missä me aikuisetkin. Meidän tulee olla varovaisia siitä kuinka annamme omien elämänkokemustemme valua nuorten omien kokemusten peitoksi. En tarkoita sillä, ettemmekö saisi olla tukena, lohduttaa tai auttaa näkemään tulevaisuuteen. Tarkoitan, että voisimme koittaa tehdä sitä niin, että kunnioitamme samalla heidän kokemustensa aitoutta. Niin kuin varmasti teemme silloin, kun kyseessä on toinen aikuinen. Voimme antaa vertaistukea kipuun kyseenalaistamatta sen oikeutta olla olemassa, ymmärtää etteivät kokemuksemme koskaan ole täysin verrannollisia toisiinsa ja muistaa, että eron jälkeen saattaa kaivata aikaa, ennen kuin on valmis pohtimaan tulevaisuutta uudessa suhteessa. Meidän ei tarvitse olla nuorenkaan sydänsurujen keskellä asiantuntija tai viisaampi, vaan voimme vain olla, kysyä, kohdata ja kuunnella.
Nuorisotyön viikostakin inspiroitunein terveisin, Mio