Naisen narsismi verhoutuu usein kiltteyteen – anna itsellesi lupa surra ja vapauta sisäinen lapsesi täyteen elämään

Tästä on jo aikaa, mutta muistikuva on selvä. Istun terapeutin sohvalla erään päättyneen suhteen jälkimainingeissa. Terapeutti ehdottaa minulla, että kävisin ostamassa talvikengät. Lumi oli jo maassa ja minulla jatkuvasti jaloista kylmä. Minä, toisten auttajaksi mielelläni profiloitunut ihminen, en osannut auttaa itseäni. En pystynyt kantamaan vastuuta itsestäni. En saanut ostettua talvikenkiä ilman terapeutin neuvoa.

Huomaan, että tämä osittain vitsikäs tarina on minulle edelleen kipeä. Se osuu johonkin tosi syvään. Se paljastaa, miten irrallaan itsestäni osaan elää. Miten vaikea minun on olla juuri sellainen, kuin olen tunteideni ja tarpeideni kanssa. Ja sehän on narsismin alkusyy. Ettei osaa olla sellainen, kuin on. Omankokoisensa, omanlaisensa. Narsismi on kadoksissa olemista itseltään, jolloin myös yhteys toiseen ihmiseen väistämättä vääristyy.

Itseasiassa narsismi on jokaisen ongelma. Varsinkin sen, joka ei sitä tunnista. Painimme sen kanssa hakiessamme tasapainoa itsekkyyden ja muiden huomioimisen välillä. Maaret Kallio kirjoittaa tästä mielitekoja sarjassaan kuvaten hyvin, miten vahingollista narsismi on molemmissa ääripäissään: liiallisena se murtaa muita ja liian vähäisenä se murtaa itseään.

Se paljastaa, miten irrallaan itsestäni osaan elää. Miten vaikea minun on olla juuri sellainen, kuin olen tunteideni ja tarpeideni kanssa.

Monesti naisen narsismi verhoutuu kiltteyteen, sillä se on se rooli, mikä meille naisille annetaan. Niin minullekin. Narsismi on silloin piilossa, kuorrutettuna hyvään ja siten kenties jopa vaarallisempaa. Piilonarsistia onkin vaikea tunnistaa, sillä ylisopeutuvaisena, joustavana ja helppona hän on miellyttävää ja hyödyllistä seuraa muille. Kun taas julkinarsistin, josta yleensä puhutaan narsistina, kuulee ja näkee jo kauas. 

Piilonarsismi ja julkinarsismi ovatkin saman janan ääripäitä tai kolikon molemmat puolet. He ovat molemmat kykenemättömiä erillisyyteen ja siksi niin rajattomia. Kyseessä on siis sama ongelma, joka vain ilmenee eri tavoin. Lisäksi kyseessä ei ole joka-tai-tilanne, vaan molemmat narsismin puolet voivat näyttäytyä samassa ihmisessä ja roolit voivat vaihdella jopa saman parisuhteen sisällä. Tästä on kiinnostava radio-ohjelma Yle Areenassa.  

Narsismin selättämisessä olennaista on tiedostaminen ja vastuun kantaminen. Uskallanko päästää pienen tytön sisälläni vapaaksi? Kuulla hänen huolia ja pelkoja? Ottaa hänen suru vastaan. Pystynkö suremaan hänen kanssaan? Kykenenkö toimimaan toisin? Olemaan aikuinen ja huolehtimaan itsestäni ja omista tarpeistani? Irrottautumaan epäterveistä ihmissuhteista ja rooleista, vetämään rajoja hylkäämisenkin uhalla?  

Piilonarsisti ja julkinarsisti ovatkin saman janan ääripäitä tai kolikon molemmat puolet. He ovat molemmat kykenemättömiä erillisyyteen ja siksi niin rajattomia. Kyseessä on siis sama ongelma, joka vain ilmenee eri tavoin.

Minä harjoittelen suremista lasteni kanssa. Pitämällä heitä sylissä, otan syliin myös pienen Annelen, joka jäi äidin sairauden ja pikku sisarten syntymän jalkoihin. Raskaaksi sen tekee vuosien surematta jääneet surut, jotka nousevat niin valtavina aaltoina, että on vaikea pysyä pinnalla. Vaille jäämisen työstäminen voi tehdä ihan fyysisestikin kipeää. Siitä huolimatta sanon, että se kannattaa, sillä tuskan aaltojen takana odottaa keveys ja vapaus. Läsnäolon ilo ja rakastamisen riemu. Se on myös Sinua varten, joka vasta aavistelet. 

Aina en edes tiedä, mitä itken. Ehkä itken äitini suruja, sillä en nähnyt juuri koskaan hänen itkevän. Hän nauroi paljon, huusi tarvittaessa kovaa ja valittikin joskus, mutta itkevän en hänen nähnyt. Joskus tuntuu, että itken kaikkia niitä itkemättömiä itkuja, joita sukuni vahvat naiset ovat sisäänsä padonneet. 

Toivovaisin terkuin, Annele