Nainen joka ei kai koskaan kyllästy rakkauteen
Rakastan rakkautta. Huokailen ja itken rakkaustarinoiden äärellä. Itken myös, kun näen vauvan syntyvän – telkkarisarjoissa siis. Kaksi poikaa olen kyllä itsekin synnyttänyt, silloin en itkenyt vaan iloitsin niin, että meinasi sydän haljeta. Noita nassikoita hoidin kotona seitsemän ja puoli vuotta.
Omia rakkaustarinoitakin on ollut ja kyllä – itketty on. Sydän on särkynyt monta kertaa ja yhtä monta kertaa se on eheytynyt jälleen. Avioeroni viisi vuotta sitten on sysännyt minut polulle, jonka määränpää ei ole vielä ollenkaan näkyvillä. Parisuhteista ja erityisesti eroista tuli oman eron myötä minulle myös työ, jossa saan auttaa suhteissaan kipuilevia ihmisiä.
Hassua joskus on se, että minua kutsutaan parisuhdeammattilaiseksi. Ehkä olenkin, jos omista kolhuistaan opikseen ottanutta sellaiseksi voi kutsua. Toki oman kokemukseni myötä tunnen ymmärtäväni kotiäitejä, perusperheessä eläviä ja parisuhteessaan kipuilevia, eronneita, yksinhuoltajia ja uudelleen rakkautta yrittäviä.
Pienenä tyttönä ihailin nelikymppisiä naisia, he näyttivät niin ihanilta ja itsevarmoilta. Olen nyt itse siinä iässä. Ja miten nautinkaan, kun saan aidosti ja avoimesti pohtia sitä, mitä on naiseus ja miehuus, kipinä ja intohimo.
Katselen ja kuuntelen ympäristöäni aika tarkkaan, pyöräytän havaintoni kokemusmaailmani kautta, lisään ehkä ripauksen kouluissa oppimaani ja kirjoitan joka maanantai kaikesta siitä, mitä elämä on eteeni kuljettanut.