Mitä tehdä, kun on rikkonut lapsensa?
Se oli joitakin kuukausia lapsensa syntymän jälkeen, kun ystäväni lähti tuttuun tapaan harrastuksensa parissa käymään. Hieman aiemmin hän oli törmännyt juttuun, jossa puhuttiin vauvan ja vanhemman välisestä suhteesta. Kuvattiin, että niin kauan kun vauva reagoi tavalla tai toisella vanhemman tullessa takaisin on kaikki vielä hyvin; erossa ei ole oltu liian pitkään ja kehityksen kannalta tärkeä tiivis suhde on pysynyt ehjänä. Niinpä ystäväni tarkkaili lastaan palatessaan takaisin kotiin. Lapsi ei ollut moksiskaan. Ja niinpä ystäväni oli varma. Hän oli juuri rikkonut lapsensa.
Selvä, lapsi oli nyt rikottu. Tuleen ei kuitenkaan pidä jäädä makaamaan, joten niinpä ystäväni lähti heti selvittämään mitä voisi tehdä asian korjaamiseksi. Googletti googlettamistaan. Kuinka korjata lapsensa. Ja sivu toisensa jälkeen löytyi tietoa kuinka rikki lapsi nyt olikaan, kuinka tuhoisa tämä ilta olikaan. Löytyi tietoa mikä kaikki lapsen tulevaisuudessakin tulisi nyt menemään pilalle ja kuinka hän kärsisi, mutta missään ei ollut sanallakaan siitä miten asiaa voisi korjata. Lapsi oli siis nyt pysyvästi rikottu ja hänen tulevaisuutensa pilattu.
Onneksi ystävälläni oli kuitenkin ihminen, jolle hän soitti tuossa hetkessä. Ihminen, jonka vanhemmuuteen hän uskoi vankasti. Ystävä, joka sai hänet rauhoittumaan. Ymmärtämään, ettei ehkä olekaan syytä huoleen. Että tuskin mikään yksittäinen teko, jota ei esimerkiksi laillakaan kielletä, voisi päästä lasta pysyvästi rikkomaan. Että on sitä monesta ihmiset selvinneet ennenkin. Luottamaan, ettei se lapsi ehkä nyt sitten loppujen lopuksi ole kuitenkaan rikki.
Ystäväni huoli rauhoittui, mutta sen jälkeen tuli uudet tunteet, jotka ymmärrän hyvin, ja allekirjoitankin. Turhautuminen ja suuttumus siitä, kuinka vaarallista ja oikeastaan vastuutontakin on, mikäli puhutaan vain kaikesta siitä mikä voi lasta tai hänen elämäänsä vahingoittaa. Jos ei anneta sen kaiken rinnalla myös neuvoja siitä, kuinka toimia silloin, kun asiat eivät menekään niin kuin on ohjeistettu.
Mutta missään ei ollut sanallakaan siitä miten asiaa voisi korjata.
Uskon ja näen, ettei tuo yksittäinen hetki mitenkään päässyt ystäväni lasta rikkomaan. Ei lähellekään. Mutta siitä syntynyt löytö on aito. Varoituksia ja uhkakuvia on varmasti paljon helpompaa löytää kuin neuvoja asioiden korjaamiseen. Noita varoituksia ja ohjeitakin on myös varmasti löydettävissä niin paljon, ettei kukaan niitä pysty koko aikaa noudattamaan. Eikä sellainen kenties kaikilta osin olisi rakentavaakaan. Kun ottaa huomioon sen sekä sen faktan, kuinka paljon ihmiset usein lapsiaan rakastavat ja miten huolissaan he voivat lastensa hyvinvoinnista olla, on yhtälö aika riskialtis. Kaikkea viestintää me emme vanhemmuutta käsittelevässä keskustelussa voi tietenkään muuttaa, mutta siellä missä voimme, voimme pitää olla pitämässä yllä myös ohjeita tilanteiden korjaamiseen sekä muistuttaa, ettei ehkä olekaan niin suurta hätää.
Mitä siis tehdä silloin, kun itsestä tuntuu siltä, että on juuri rikkonut lapsensa ja pilannut tämän tulevaisuuden? Ensinnäkään ei, ehkä kannata mennä rypemään kauhukuviin. Mielummin voi vetää syvään henkeä ja yrittää rauhoittua. Ottaa yhteyttä johonkin turvalliseen ja luotettavaan järjen ääneen, jota itse arvostaa. Kuulla häneltäkin mitä luultavimmin se huojennuksen sana, ettei hätä suinkaan ole sen näköinen kuin miltä nyt tuntuu. Muistuttaa itseään, ettei ihminen mene pysyvästi rikki kovinkaan helposti ja, että toisten tulevaisuus ei useinkaan ole yhdestä vaan monien asioiden summasta kiinni. Ja mikäli ei silloinkaan usko voi tarvittaessa kääntyä alan ammattilaisten puoleen. He kyllä kertovat onko jotain vakavaa tapahtunut, sekä toivottavasti tarvittaessa myös sen, miten asian kanssa edetä. Luultavasti olet kuitenkin itse kärsinyt tilanteesta säikähtäessäsi enemmän, kuin lapsesi.