Mitä opin, kun melkein hukkasin itseni työhön, osa 3: Rakkaudessa olen vapaa, ja annan sen kannattaa
Kaikki alkaa olla hyvin. Kesäloma on onnistunut. Olen rentoutunut ja voimautunut. Tuntuu, että olen oma itseni ja koen siitä iloa.
Parasta on ollut, että koko kuukauden loma on kulunut yhdessä rakastettuni kanssa. Juuri tässä seurassa minä lepään ja hahmotan olemisen tärkeimmät asiat. Siunattu kesäloma! Ja kiitos rakastetulleni sen jakamisesta.
Kun tutustuimme, pohdimme, millaisia yhteiset lomat mahdollisesti olisivat. Onnistuisiko sovittautuminen samaan aikaa mutkitta. Sittemmin on käynyt ilmi, että osaamme lomailla loistavasti yhdessä. Meillä sattuu olemaan samanlainen käsitys sopivasta tavasta käyttää lomapäivän aikaa, milloin herätä, milloin nukahtaa, miten ajelehtia vapaasti ja inspiroitua spontaanisti lähtemään oikealle tai vasemmalle tai pysähtyä hetkeksi kokonaan. Meitä kiinnostavat bisarrit ja satunnaiset paikat ja nähtävyydet, joiden tarinoista herää mielenkiintoisia ja hauskoja keskusteluja. Meistä on ihanaa tavata ihmisiä, ja molemmista on hauskaa tavata samoja ihmisiä. Molemmista on ihanaa olla rauhassa keskenään, tehdä kummankin omia puuhia ja sitten taas limittyä yhteen hetkeen.
Tällä tavalla lomaillessa joka päivä ujuttaa minua tiiviimmin kiinni tähän hetkeen ja perusasioihin: siihen, että minä olen tässä ja rakastettuni on tässä. Ajatukset tuntuvat selkeämmiltä ja johdonmukaisemmilta, tunnen olevani juurtuneena kehossani ja jaksan pitää siitä huolta, tulevaisuutta kohti avautuu erilaisten ideoiden ja mahdollisuuksien näkymiä.
Kun mietin nyt, kuinka väsynyt olin ennen lomaa, miten vinksallaan oman itseni suhteen, joudun kysymään, miten pitää kiinni uudelleen saavutetusta tasapainosta ja miten välttää huonoja ratkaisuja.
Kävin kesäloman mittaan myös keskusteluja suvuistani ja katselin vanhoja valokuvia menneistä polvista, joiden tekemisistä minulle on jaettu laaja kokoelma kuvauksia ja tarinoita. Noissa menneissä polvissa on ollut paljon ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet paljon. Työtä on tehty omistautuneesti ja sitä on arvostettu. He ovat olleet tekijöitä, aikaansaajia. Tietoisuus siitä on minun perintöäni: ihminen voi tarttua työhön ja saada aikaan paljon, tärkeitäkin asioita. Itseään tulee haastaa, jotta voi kehittyä eteenpäin, jatkuvasti.
Minusta tämä on hyvä perintö. Vanhempieni kautta olen oppinut, että se tarkoittaa paitsi konkreettista työtä, erityisesti myös henkistä työtä ja oman persoonan koulimista. Tämän rakkaussuhteeni sisällä olen tajunnut, miten hyvä oppi se on rakastajalle, koskapa rakkaus on elävää ja jatkuvasti muotoiltavaa materiaa, tarjolla jatkuvaan työstämiseen, luovaan kokeilemiseen ja jatkuvaan oppimiseen.
Työn ihannoinnin, velvollisuudentunnon ja jatkuvan itsen haastamisen ansa virittyy silloin, kun ihmisellä on liian heiveröinen käsitys siitä, mihin itse haluaisi pyrkiä ja liian voimakas tarve vastata myöntävästi toisten ehdotuksiin mahdollisista päämääristä.
Tässä rakkaussuhteessa minua suojelee sitä rakastettuni vahva luonto. Hänellä ei ole tarvetta syöttää minulle omaa agendaansa. Häntä kiinnostaa se, millainen minä olen, se, mitä minä tahdon. Siksi minulla on hänen kanssaan turvallinen tila kysellä epävarmastikin, mihin minä haluan pyrkiä tässä parisuhteessa ja tässä rakkaudessa. Hän on supersankarini.
Tuolla maailmassa, töiden maailmassa, minun sen sijaan täytyy itse suojella itseäni paremmin. Se vaatii opettelemista. Jotain kautta täytyisi saada vahvempi ote omista päämääristä, ja luottaa niihin. Se lienee reitti parempaan priorisointiin ja tärkeimpiin asioihin keskittymiseen. Jotta voi tehdä työtään ja saada aikaan.
Minusta tuntuu hieman epävarmalta, mutta hyvin toiveikkaalta. Samalta kuin lapsena ensimmäisiä kertoja pyörän selässä.
Kenties jotain täällä rakkauden puolella opitusta vähitellen kasvaa minussa ylipäätään ja minä vahvistun ihmisenä. Rakkaus on uutta luovaa ja korjaavaa, tiedetään. Rakkauden puolella saan luottaa omien pyrkimysteni arvoon. Jospa se valaa minut rohkeudella pitää kiinni omasta tilastani muuallakin. Seuraavaksi opettelen sitä.