Mitä opin, kun lähes hukkasin itseni työhön? Osa I: Havahtuminen
Minun on vaikea uskoa tätä, mutta olen aloittamassa loman. Samalla saan päätökseen talven ja kevään mittaisen työputken. Se lähes näännytti minut olemattomiin. Ajattelin kirjoittaa muutamia blogitekstejä siitä, mitä työhön hukkuminen merkitsee ihmiselle parisuhteessa.
Lomaa on kuukauden verran, ja olen tässä ensimmäisessä lomapäivässä haaksirikkoisena autiosaaren rantahiekalla. Luulen, että olen pelastunut ensi hädästä. Oletan kuitenkin, että ennen pitkää selviää, että saari on kovin pieni. Pitää käyttää aika hyödyksi, paikantaa itsensä ja tehdä suunnitelma siitä, miten varsinaisesti saa itsensä turvaan.
Työhön antautuminen ja sitten ajautuminen siihen hautautumiseen taitaa olla jatkuva vitsaus. Onneksi siitä puhutaan nykyään. Huomaan kuitenkin, että en ole ainakaan itse osannut ottaa puheesta opikseni.
Jos listaan asioita elämässäni tärkeysjärjestykseen, moni asia menee palkkatöiden edelle. Suhteet lapsiin ja lähisukulaisiin, esimerkiksi. Mutta erityisesti rakkaussuhteeni. Ja rakkaussuhteen läpi katsottuna työhön hukkuminen on yhtä roskaa.
Ei voi olla hyvä rakkaussuhteessa, jos samalla on hävittämäisillään itsensä työhön. Tämä on yksinkertainen totuus. Otsikkotasolla se on tuttua kansanviisautta. Omakohtaisesti koettuna se muuttuu hätkähdyttävän henkilökohtaiseksi tosiasiaksi.
Juuri niin. Jos on hävittämäisillään itsensä työhön, ei voi olla hyvä rakkaussuhteessa.
Toteamassa on kaksi osaa. Ensinnäkin, rakkaussuhteessa voi olla hyvä. Voi siis olla myös vähemmän hyvä. Jos haluaa onnellisen rakkaussuhteen, on syytä olla useammin hyvä kuin huono.
Toisekseen, paha juttu ei ole se, että on työtä, vaan se, että oma itse uhkaa hävitä. Useimmitenhan ne työt ovat mielenkiintoisia, innostavia ja houkuttelevia. Mutta tietyssä pisteessä saattaa käydä niin, että niihin uppoutuu niin syvälle, ja niitä on niin paljon, että tekijä häviää, ja työ on ainut, mitä jää jäljelle. Kyse on ihan tavallisista asioista, kuten ajan käyttämisestä ja ajatuksien jatkuvasta suunnasta, ideoinnista, joka on sidottu sovittuihin projekteihin, koetusta velvollisuudesta hoitaa sovitut jutut parhaalla mahdollisella tavalla, pitää huolta asiakkaiden asioista ja firman toiminnasta. Kun kaikki on siinä pelissä kiinni, melkein kaikki aika, kaikki ajatukset, ideat ja vastuut, työ on nielaissut oman itsen.
Missäs silloin on se minä, jonka pitäisi olla hyvä rakkaussuhteessa?
Jotta voi ylipäätään olla rakkaussuhteessa, pitää olla paikalla omana itsenään. Tarvitaan ”minä olen tässä” -todellisuutta. Jos on vain ”minä olen tässä” -tilanteita, ollaan varoalueella. Kun on liian vähän niitäkään hetkiä, ollaan hyvien aiempien kokemusten varassa. Se on lyhyt loru.
Minä olen kyllä tajunnut tämän kaiken aiemmin. Olen jopa tajunnut, miten paljon kuormitan itseäni ja kyennyt tarkkailemaan jaksamiseni ohenemista ja läsnäoloani. Nyt haluan päästä perille siitä, miksi kaikesta tajuamastani huolimatta annoin itseni lähes hävitä työn tulvaan.
Rakastamisessa ja puutarhan kasvattamisessa on jotain samoja elementtejä. Pitää olla tasapainoisesti kaikkea tarvittavaa, riittävän kauan. Pitää olla päivästä päivään kärsivällistä oleskelua, huolenpitoa ja paneutumista asiaan. Se edeltää kukoistusta.
Ennen kaikkea pitää olla se joku itse, joka kasvattaa puutarhaa ja rakastaa. Minä vältin nippa nappa hukkumasta. Mutta samalla kun koetan tulla siitä iloiseksi ja avautua rakastettuni kanssa olemiseen ja löytää yhteisen ajan rentouteen, haluan kuitenkin katsoa tarkemmin, mistä tähän tulin, miltä se tuntui ja miten askeltaa turvallisemmin, kun loma sitten loppuu.