Missä on rakkaus, kun sitä eniten tarvitaan?

[avatar]

Lupaan rakastaa sinua aina.
Ja rakastankin.
Aina kun olet sen arvoinen.

Kun vastaat rakkauteeni rakkaudella, palveluksiin vastapalveluksilla. Olet positiivinen ja yhteistyöhaluinen, kiltti, kiva ja hauska. Siis kaikin tavoin rakastettava.

Mutta silloin menee vaikeaksi, kun tuleekin se huono päivä tai huono vaihe, loppumattomalta tuntuva.

Se tapahtuu silloin,
kun olet fyysisesti sairas, kivulias ja kärttyisä
tai henkisesti heikoilla, masentunut, itsetuhoinen
tai huonossa kohdassa oman elämäsi kanssa, katkera ja näköalaton
tai kun muistisairaus muuttaa sinut epäluuloiseksi ja vainoharhaiseksi,
kun et oikein itsekään tule toimeen itsesi kanssa.
(Ja ne kaikki muut tämän listan ulkopuolella, you name it…)

Silloin suhteemme muuttuu, se ei enää ole kahden ihmisen välistä tasapuolista yhteyttä. Suhdetta, jossa molemmat tuovat oman osansa yhteiseen elämään ja tekevät oman osuutensa sen hyväksi. Silloin minulta vaaditaan enemmän, ainakin väliaikaisesti.

Missä minun rakkauteni on silloin?

Kun vastaat hyvääni pahalla, minä loukkaannun ja suutun. Ja aiheesta. Miten voit olla noin kiittämätön?! Kuinka paljon olenkaan hyväksesi tehnyt? Suuttuessani reagoin minulle tyypillisellä tavalla: hyökkään tai vetäydyn. Olen avoimesti tai passiivisesti aggressiivinen. Sanon jotain sellaista, jota myöhemmin kadun. En pidä itsestäni tällaisena.

Häpeän omaa rakkaudettomuuttani. Tällainenko todella olen? Ihminen, joka tuntee näin ja välillä jopa käyttäytyy näiden tunteiden mukaisesti. Ikävä ihminen. Minä, joka luulin osaavani rakastaa. Joka haluan – haluaisin – rakastaa. Aina.

Omien likaisten tunteiden liejussa on raskasta olla. Parhaiten pääsen sieltä taas kuivalle maalle, kun annan itselleni luvan tuntea kaikki ne epämiellyttävät tunteet. Ihan kaikki, sellaisina kuin ne tulevat. Kaikessa rumuudessaan. Sallin itseni olla vihainen, loukkaantunut, pettynyt, katkera, kaikkea sitä. Hyväksyn tämänkin puolen itsessäni. Usein puhuminen ystävän kanssa auttaa. Saan ymmärrystä ja oikeutusta tunteilleni. Nehän ovat totta ja ihan aiheesta esiin nousseet.

Näiden päällimmäisten sekundaaritunteiden takaa alkavat sitten tulla esiin toisenlaiset tunteet. Suru tästä tilanteesta, jossa nyt yhdessä olemme. Ja pikkuhiljaa ehkä alkaa nostaa päätään myös ymmärrys sinua kohtaan. Oma kiukkuni alkaa tuntua aika pieneltä ja mitättömältä, kun saan vähän tuntumaa siihen, millaista sinun elämäsi juuri nyt on. Voin ehkä taas ajatella sinua hellyydellä ja myötätunnolla. Ja jos hyvin käy, tunnen taas sitäkin. Rakkautta.

 

(Kuva: Pegadas: Outubro 2011. Amor e Odio)