Missä ihmeen välissä minusta kasvoi keski-ikäinen nainen?

Katselin somessa ihan äskettäin mainosta BailaMama-jumppatunneista ja tunsin jännän tunteen. Sama tunne tulee, kun vietän aikaa ystävien kanssa, joilla on ihan pieniä lapsia, sellaisia alle kouluikäisiä nassikoita. Olen viime aikoina pysähtynyt miettimään kotiäitivuosia; kurahoususulkeisia, vaipparallia, niitä aikoja kun pylly ei päivän aikana kovin montaa kertaa ehtinyt sohvalla viivähtää.

Välillä selaan vanhoja hääkuvia ja niitä, joissa minulla on vielä kaksi sormusta vasemmassa nimettömässäni. Aikaa jolloin olin vaimo ja silloisen käsitykseni mukaan kokonaisen perheen äiti. En olisi uskonut, että tulee vielä päivä, jolloin en kunnolla enää muista, millaista oli, kun lapset olivat ihan pieniä. Tai muistan, mutta en oikein tavoita sitä, että se olin minä, joka eli perhe-elämää nuorena naisena.

En enää yhtään kaipaa vauvaa, rakastan vauvoja, mutta en enää jaksaisi valvoa enkä säätää. Tunsin valtavaa surua joitakin vuosia sitten, kun tajusin, etten todennäköisesti enää kolmatta kertaa tule äidiksi. Olen elänyt tietyn vaiheen elämässäni eikä se tulee enää koskaan takaisin.

Vanhoissa kuvissa kasvoni ovat sileät nuoren naisen kasvot. Nyt peilistä katsoo aikuistuneempi versio minusta. On aika ihmeellinen olo pikkuhiljaa muuttua keski-ikäiseksi. Lapset kasvavat kohti teini-ikää ja eron myötä elämäni on muutenkin erilaista kuin ennen.

Rakastan tätä elämänvaihetta. On niin upea tunne tuntea jalat syvällä maassa (symbolisesti) ja pää lähellä pilviä. Rakastan naiseutta yli kaiken. Ihastelen kaikkea, mitä keski-ikä tuo tullessaan; uneliasta lempeyttä, armollisuutta, tärkeissä asioissa elämistä ja kehoa joka tekee mitä sitä lystää.

Parisuhdekin on erilainen, kun ei ole ihan teini enää. On aikaa ja tietoisuutta sen verran, että tajuaa parisuhteen hoitamisen tärkeyden. On halua rakentaa ja olla läsnä. Itsensä tunteminen antaa varmuutta ja luottamusta ihan toisella tapaa kuin ennen. Senkin jo tietää, että sydänsuruista selviää, aika parantaa ja elämän rajallisuuden alkaa tiedostaa – siksi uskaltaa heittäytyä ja nauttia pienistä ja arvokkaista hetkistä.