Rakastuminen muistuttaa mielenhäiriötä. Uuteen heittäytyminen vaatii välillä hullun rohkeutta, jota hormonimme meille antavat. Päätöksen sitoutumisesta voi tehdä pelkästään suuren tunteen vallassa, ja harvemmin se ainakaan pelkästään on järkipäätös. Kuitenkin onnistuneen päätöksen tekemiseen tarvitaan sekä sydäntä että järkeä. Aikaisemmat huonot kokemukset ja pettymykset parisuhteessa voivat vaikeuttaa sitoutumista uuteen suhteeseen. Silloin mielen perukoilla soi hiljainen hälytysääni, joka kehottaa olemaan varovainen uutta suhdetta muodostettaessa. Tietoisuuteen saattaa hiipiä epäilys siitä, että uusi suhde voi vielä päätyä kyyneliin. Kaikkein syvimmillään sitoutumista voivat hankaloittaa ne kaikkein varhaisimmat ihmissuhteet, joiden kanssa on eletty lapsuudessa kotona. Varhaislapsuudessa meille muovautuu suhteessa olemisen malli, joka ohjaa myös parisuhteen muodostamista ja tapaa olla suhteessa toiseen ihmiseen. Kaikkein läheisimmissä suhteissa nousevat esiin kysymykset omasta kelpaavuudesta, omista oikeuksista ja tarpeista. Pohjimmiltaan kysymys on siitä, että olenko hyväksytty vai en. Kuunteleeko kukaan minun tarpeitani uudessa parisuhteessa? Onko minulla samat oikeudet kuin muillakin ihmisillä?
Kun kemiat synkkaavat
Itseni tekisi mieli hiukan varoitella ja toppuutella rakastuneita, kun uusi kumppani tuntuu täydelliseltä ja melkein liian hyvältä ollakseen totta. Kun elämän nainen tai mies astuu yhtäkkiä kuvaan, varhaiset mallit ja myöhemmin muotoutuneet mielenmallit aktivoituvat: keskinäiset kemiat tuntuvat synkkaavan merkillisen hyvin. Varsinkin silloin kannattaa olla varovainen, jos on löytänyt itsensä aiemmin vaikeista tai jopa hyväksikäyttävistä suhteista. Tällöin toisen tarpeet ovat ajaneet usein omien tarpeiden edelle, ja omat arvot ovat joutuneet väistymään toisen arvojen tieltä. Väkivaltatyössä on nähtävissä, kuinka ongelmalliset varhaiset kiintymyssuhteet vaikeuttavat parisuhteessa elämistä. Väkivaltaa lähisuhteissaan kokemaan joutuneissa miehissä on usein aavisteltavissa sisäinen malli, joka ohjaa miestä enimmäkseen vain myötäilemään henkistä ja fyysistä väkivaltaa käyttävää elämänkumppaniaan. Riidan pelossa omia ajatuksia ja tunteita ei ilmaista, koska niiden ajatellaan vain pahentavan tilannetta. Taustalla ovat ilmeisesti omat lapsuuden vuorovaikutusmallit, joissa lapsi, tässä tapauksessa poika, ei ole kokenut voivansa ilmaista omia tunteitaan ja tarpeitaan vanhemmilleen tai kavereilleen.
Myötäily voi provosoida
Kun henkinen tai fyysinen väkivalta astuu parisuhteeseen, myötäilyn tie saattaa provosoida lisää väkivaltaa. Tällöin tilanne vain pahenee. Lapsuudessa opitut mallit kehottavat sopeutumaan entistä sutjakammin, ja suhteesta irtaantuminen saattaa tuntua mahdottomalta. Se voi tuntua jopa sisäisen kuoleman kaltaiselta luopumiselta. Ulkopuoliset saattavat nähdä tilanteen ongelllisuuden, mutta väkivaltaan sopeutuvalle se saattaa olla normaali ja jo lapsena opittu elämäntapa. Tästä poispyristeleminen vaatii paljon energiaa, sillä varhain opitusta on työlästä oppia pois. Se saattaa myös tarkoittaa uudenlaista tutkimusmatkaa siihen, mikä tuntuu siltä kaikkein omimmalta elämältä.
