Minä en suojele sinua kaikelta
Minulla on suuri suojeluvaisto läheisiäni kohtaan. Ultra Bran laulun sanoin tahtoisin luvata suojelevani heitä kaikelta, mitä he ikinä keksivätkään pelätä, mutta tiedän, etten sitä voi enkä saa tehdä. En voi, koska en hallitse kaikkea. Enkä saa, koska se ei ole minun oikeuteni.
Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka erään kumppanin kanssa loimme periaatetta, että kysymme saammeko puolustaa toista mikäli tarve tulee. Se kumpusi ajatuksesta, ettei ole minun asiani päättää milloin toinen puolustamista kaipaa, tai toisinpäin. Minun pitää voida antaa toiselle mahdollisuus puolustaa halutessaan itseään, sekä malttaa pysyä hiljaa, mikäli vääryyden kohteeksi tullut sitä sillä hetkellä toivoo. Sama oikeus on myös minulla. Kumpikaan ei voi tai saa vain hypätä itse puuttumaan toista koskevaan tilanteeseen. Se oli vaikea ja tärkeä oivallus. Yrittämällä suojella toista kaikelta voi viedä samalla häneltä itseltään hallintavaltaa hänen omasta elämästään. Samalla myös vihjaa, ettei toinen pystyisi itse itseään suojelemaan. Asettaa itsensä huomaamattaankin toisen yläpuolelle.
En voi ajatella suojelevani toisia kaikelta senkään vuoksi, etten yksinkertaisesti ole kaikkivoipa. En hallitse elämässä kaikkea. On paljon sellaista, jota vain taphtuu. Kipua, surua ja ikäviä tilanteita, jotka vain tulevat, väistämättä ja varoittamatta. Asioita, jotka täytyy vain kohdata. Se tekee kipeää. Kipeää kohdata ne omassa arjessaan, mutta myös kipeää seurata niitä itselle rakkaan ihmisen elämässä. Erityisesti jälkimmäisissä tilanteissa saatan joskus huomata toivovani, että omaisin voimat muuttaa kaiken, pyyhkiä kivun tai surun pois. Mutta kenties emme omaa noita kykyjä syystä. Kenties yksi jos toinenkin meistä on joskus oppinut jotain myös niistä kivuista ja suruista.
En sano, etteikö läheisiä olisi hyvä, ja tulisikin, myös suojella. En väitä, etteivätkö turvaavat tai puolustavat eleemme voisi olla suunnattoman tärkeitä. Olen kuitenkin vuosi vuodelta ymmärtänyt niissä olevan myös monia muita ulottuvuuksia. Kerran edellisten opintojeni luennolla eräs autistisen lapsen vanhempi totesi, että hänenkin lapsellaan tulee olla oikeus jäädä auton alle. Hän kuvasi kommentillaan sitä, kuinka oli meinannut kieltää lapseltaan kaikenlaisia asioita, kuten yksin ulkona leikkimisen, koska näki niissä niin paljon riskejä, mutta päätti lopulta, että tahtoo antaa mielummin lapselleen oikeuden elää. Ja tuo oikeus elää tuo mukanaan myös mahdollisuuden, että sattuu.
Me emme voi suojella läheisiämme kaikelta. Eikä meidän pidäkään. Ensisijainen hallintavalta heidän elämässään tulee olla heillä itsellään. Me voimme kuitenkin luvata seistä siinä rinnalla, kun he kulkevat elämää kokonaisuudessaan. Olla turvana ja puolustamassa silloin, kun sen aika on ja lohduttaa silloin, kun sen aika on. Suojella, siltä miltä tarvitsee ja muun matkaa olla vain siinä vierellä. Iloissa ja suruissa.