Mikä yksinhuoltajuus?
Minulla on takanani neljän vuoden yksinhuoltajuuskokemus. Heti kun alan pohtia teemaa yksinhuoltajuus, tajuan, että aiheesta puhutaan ja kirjoitetaan aika vähän. Tai sitten en ole kuunnellut juttuja tai olen sulkenut silmäni teksteiltä.
Itse olen ollut yksinhuoltajana tosi yksin. Ja tiedän ystävistäni, että moni muukin kokee eron jälkeen itsensä yksinäiseksi. Eron jälkeen ei ole pitkään aikaan vielä sinkku, ei yksinhuoltaja, ei oikein mitään muuta kuin rikki revitty ihmisriepu. Itselläni ainakin oli elämänhallinta eron jälkeen ihan hukassa.
Yksinhuoltajuuden alkumetreillä tunsin kyllä vapauttakin. Iloitsin siitä, että sain olla rauhassa lasten kanssa. Miehen paikka keittiönpöydän ääressä kummitteli kyllä pitkään – vasta noin kolme vuotta eron jälkeen ymmärsin, että minusta ja lapsista oli tullut oma perhe, josta ei enää puuttunut ketään. Tuo tunne on ollut huikea – tuosta ahaa-elämyksestä taisi uusi elämä jotenkin alkaa.
Isoin kipu tuntui aina, kun lapset lähtivät isälleen. Kolmeen vuoteen en osannut yksinäisinä viikonloppuina tehdä mitään. Istuin kotona, poltin kynttilöitä ja keräsin voimia. Olin töiden ja yksinäisen vetovastuun jälkeen niin väsynyt, etten jaksanut lähteä kotoa mihinkään. Ehkä joku muukin on istunut vuosia kotona jaksamatta tehdä mitään?
Viime aikoina olen tajunnut senkin, mitä monen yksinhuoltajan koti on ihan sekaisin tai ainakin on paljon puhetta siitä, miten oma koti on kuin hävityksen kauhistus. Eikä ihme. Ei ole kiinnostusta eikä voimia kodin siistinä pitämiseen.
Ja rahahuolet. Se on ehkä pahin juttu kaikista. Kun antaa taloudelliselle pelolle pikkusormen…miten monta masukipua ja unetonta tuntia on tullut vietettyä ihan turhaan. Luottavainen asenne on auttanut enemmän kuin murehtiminen.
Jälkikäteen olen miettinyt, miten selvisin kaikista isoista muutoksista; lusikoiden jakamisesta, tarpeellisten papereiden täyttämisestä, asioiden sopimisesta ja lukemattomista itkuista ja riidoista. Eikä siinä vielä kaikki. Miten olen mitenkään pystynyt tukemaan lapsiani silloin, kun itse olen ollut ihan rikki? Maton jalkojen alta menemisiä on mahtunut eron jälkeisiin vuosiin niin monta, etten niitä pystyisi sormilla ja varpailla laskemaan.
Mutta aika on armollinen. Olen oppinut ottamaan vastuun omasta elämästäni pienin askelin. Tänään jo saattelen loppuun niitä asioita, joita aloitin ja joita en saanut saatetuksi loppuun. Nautin niistä hetkistä (kohtuullisella määrällä syyllisyyttä), kun lapset ovat isällään. Olen eronnut aikuinen nainen enkä ihmisriepu enää. Ja raha-asiatkin aina jotenkin lutviutuvat. Lapsiani olen tukenut niin paljon kuin minusta on kulloisellakin hetkellä irronnut.
Mutta koti on edelleen sekaisin 😀