Metatyö ja syyllisyys

Metatyö, metatyö, metatyö. Tämän sanan teki tutuksi MHL:n Jenny Lehtinen. (Jos et tiedä mistä on kyse, niin lue kolumni täältä )

Meidän perheessä tästä aiheesta on käyty keskusteluja jo ennen lasta. Meillä mies on siistimpi osapuoli ja laittaa tavarat paikoilleen, mutta minä olen se, joka organisoi siivouspäivän, jaan työt ja muistutan, että nyt on aika aika laittaa talvivaatteet pakettiin jne.

Tämän metatyö-käsitteen tultua pinnalle olen ryhtynyt toden teolla miettimään, mikä on se todellinen syy, mikä saa ihmisen uupumaan ja ärsyyntymään. Organisoin hommat automaattisesti, ja jo ala-asteella minulla oli pieniä listoja siitä, mitä loman aikana tuli hoitaa valmiiksi. Minä väitän, ettei se ole työn määrä, joka saa mielen murtumaan, vaan taustalla piinaava syyllisyys.

Syyllisyys siitä, jos sukulaisille, myös miehen, ei ole lähetty kortteja juhlapyhinä ja merkkipäivinä. Tai jos vieraisille saapuisimme kahta kättä heilutellen, niin silloinhan kaikkihan tietäisivät että se on minun syy. Olen huono miniä, piittaamaton puoliso, itsekeskeinen lokkeilija, huono ihminen.

Mietin metatyön kourissa painivaa äitiä, joka lapsen ollessa uimakoulun varasijalla ponnistelee kaikkensa, jotta paikka saataisiin. Ei hän kestäisi, ettei hänen laiskuuttaan lapsi saisi harrastaa. Melko varmasti saattaisi perheen rennompi osapuoli tokaista: ”Kurssi oli jo täynnä. Ei voi mitään. Se siitä. Tehdään jotain muuta.”

Näin ollen minä en aio vapautua metatyön taakasta jättämällä tekemättä asioita. Minä haluan valikoida välikausihaalarit, pakkailla käteviin purkkeihin naksut ja iloisen värisiin pussukoihin vaipat. Teen sen siksi, että olen hyvä siinä. Mutta minun hyvyyttäni ihmisenä ei enää mitata sillä, kenelle kaikille on lähetetty kortit ajoissa. Mieheni on soitettava itse äidilleen, ja jos ei muista, se ei ole minun syyni.

 

P.s. Jos et ole havainnut vielä sitä mitä kaikkea arjen pyörittäminen vaatii, niin tee metatyötesti.

(Ylläri, ylläri sain tulokseksi perheen metatyöpäällikkö!)