Lyhytkin elämä voi olla merkityksellisyyttä täynnä

Tänään, kuolleiden lasten muistopäivänä, muistelen Satua, pientä tyttöä, joka nukkui pois vain kahdeksanvuotiaana. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen mietin oliko hän todella vain kahdeksanvuotias. Tokaluokkalainen. Samanikäinen, kuin tyttäreni nyt. Ja totta tosiaan tuntuuhan hänkin kovin isolta. Ei enää mikään pikkutyttö. Miten eläviä muistot ovatkaan ja samaan aikaan niin epäluotettavia. Selaan kuvia ja etsin päivämääriä. Ihmettelen, mihin aika onkaan kulunut. Tuntuu uskomattomalta, että elämässäni on niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan Sadusta. 

Satu oli erityinen lapsi. Hänellä oli niin paha liikuntavamma, ettei hän pystynyt edes päätään pitämään pystyssä. Näin kuvasin häntä teininä kavereilleni, kun kerroin kotiimme muuttaneesta kolmivuotiaasta. Hän oli kaunis kuin nukke. Elävä nukke, joka ei pystynyt liikkumaan. Siksi hänet täytyi aamuisin nostaa sängystä, pukea ja syöttää. Asetella sohvan nurkkaan, seisomatelineeseen ja pyörätuoliin. Kantaa ulos, autoon ja veteen. Pestä iltaisin hampaat, vaihtaa vaippa ja nostaa sänkyyn. Ei se ollut aina helppoa teinille, vaikka tätä suloista tyttöä olikin helppo rakastaa. Ei se ollut helppoa äidillenikään, vaikka hänet oli kotiinsa halunnut. Kenellepä se olisi. Ympärivuorokautinen hoito täysin hoidettavalle. 

Oli vaikea hyväksyä Sadun elämä, mutta vaikeaa oli hyväksyä myös kuolema. Että tämä oli aika, joka hänelle annettiin. Tämä oli aika, joka meille annettiin.

Pienen tytön silmät olivat elämää täynnä, kun ne seurasivat tarkkaan lapsuudenkotini menoa ja tunnelmaa. Silloinkin kun painava pää retkahti eteen ja peitti näkyvyyden, etsivät tummat silmät mustien hiusten välistä reittiä sinne, missä tapahtui. Innoissaan hän hihkui ja nauroi. Halutessaan jonnekin hän osoitti silmillään ja yritti heiluttaa päätään ja koko pientä kevyttä kehoaan haluamaansa suuntaan. Yleensä se oli siellä, missä muutkin. Puhumaan hän ei koskaan oppinut ja siksi kieli täytyi löytää katseesta. 

Hänen yllättävä lähtönsä toi eteeni siihen astisen elämäni suurimman surun. Kaksikymmentävuotiaana oli vaikea käsittää kuolemaa. Tässäkö hänen elämänsä oli. Miten joku, joka oli eilen tässä, ei olekaan enää tässä. Hän, jonka illalla peittelin sänkyyn, olikin aamulla pois. Sillä pois hän oli. Jäljellä oli vain kuoret. Kädet, jotka eivät koskaan nousseet. Voimattomat, liikkumattomat jalat, jotka särkivät öisin. Pieni pää tyynyllä, silmät tiukasti kiinni. Satu se ei enää ollut. Tajusin sen selvästi silittäessäni vielä pehmeää poskea viimeisen kerran. 

Sadun kohtaloa tuntui aina väärältä. Ikäänkuin joku jossain olisi mokannut ja pahasti. Miksei tuo pieni, ihana tyttö voinut juosta muiden lasten mukana? Miksi toiset saavat niin paljon ja toiset eivät juuri mitään? Miksi hänen, jolla on niin kaunis sydän, täytyy luopua niin paljosta. Lähes kaikesta. Oli vaikea hyväksyä Sadun elämä, mutta vaikeaa oli hyväksyä myös hänen kuolema. Että tämä oli aika, joka hänelle annettiin. Tämä oli aika, joka meille annettiin. Viisi vuotta hän oli elämässämme. Tärkeät aikuistumisen vuoteni. Muistan elävästi Sadun naurun, joka kuului ovelle asti aina, kun tulin opiskelijakämpästäni kotona käymään. Hän todella sai minut tuntemaan itseni kaivatuksi ja tervetulleeksi. Rakastetuksi. 

Satu opetti minulle sen, miten tärkeä voi toiselle ihmiselle olla. Lopulta olennaista ei ole se, mitä teemme, vaan kuka voimme toiselle olla. Mikään elämä ei ole turha, vaan se on aina mahdollisuus rakastaa. 

Toivovaisin terkuin, Annele