Lupa juhlia!

Eilen söin rutkasti kakkua ja join lasillisen kuohuvaa. Oli päivä, jota olin monen muun ihmisen tavoin odottanut. Tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan. Parit sukupuoleen katsomatta ovat viimein Suomessa juridisesti saman arvoisessa asemassa.

Samaan aikaan takaraivossa jylläsi tietoisuus tilanteesta kirkossa. Epäselvyyksistä. Ristiriidoista. Kivuista ja peloista. Soutamisesta ja huopaamisesta. Ajatukset ja tunteet pyörivät sinne. Mitä siitä kaikesta ajattelen ja mitä minun tulisi ajatella?

Eilen laitoin kuitenkin nuo kaikki ajatukset ja tunteet pieneen purkkiin, suljin sen kauniilla sateenkaarevalla rusetilla ja laitoin hetkeksi sivuun. Tahdoin antaa hetken onnelle ja  juhlinnalle. Kohotin lasia, laitoin kakkua suuhun, katsoin ystäviä silmiin ja seurasin ihmisten iloa. Pyrin imemään jokaisen sekunnin tuota riemua ympäriltäni. Riemua, jonka eteen niin monet ovat tehneet töitä jo kauan. Riemua, jonka saapuminen on kestänyt, mutta joka on nyt viimein totta! Katselin uteliain ja haltioitunein silmin päivää, joka tulee jäämään historiankirjoihin.

En tiedä mikä tulevan kumppanini sukupuoli tulee olemaan. En tiedä kokettaako lain muutos minua konkreettisesti. Tiedän kuitenkin sen, että kovin monelle siinä on kyse heidän elämästään, heidän rakkaudestaan. Iloitsen heidän kanssaan. Olen puolestanne niin valtavan onnellinen! Toivon, että tämä päivä antaa teille toivoa ja iloa! Toivon, että se antaa samaa myös sateenkaarinuorille. Että päivä olisi yhtenä portaana rakentamassa lempeämpää ja rakkauden täyteisempää yhteiskuntaa.

Täydellistä elämä ei toki nytkään ole. Yhä samaa sukupuolta olevat parit voivat joutua kohtaamaan arjessaan asiattomia kommentteja, pelkäämään turvallisuutensa puolesta tai kärsimään epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Se kaikki on epäreilua ja väärin. Yhä on asioita pienissä sateenkaarevilla ruseteilla suljetuissa purkeissa. Ehkä voimme kuitenkin nyt hetken vain iloita ja juhlia. Kerätä riemusta voimia ja toivoa katsoa sitä kaikkea muuta sitten, kun juhlat on juhlitt

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Liian vähän aikaa?

Liian vähän aikaa. Ei ehdi, ei jaksa. Arki on yhtä kaaosta. Töitten lisäksi pitäisi vielä laittaa ruokaa, siivota, kuljettaa lapsia harrastuksiin ja itsekin harrastaa. Pitäisikö jossain välissä viettää aikaa puolisonkin kanssa ja hoitaa parisuhdetta? Kannattaako edes?

Elämä tuntuu olevan täynnä vaatimuksia ja näiden vaatimusten alle liian monet avioliitotkin tuntuvat hautautuvan. Puoliso häviää arjen rumbaan ja kosketus tai kohtaaminen unohtuu. Parisuhde laitetaan hyllylle. ”Tää on nyt tätä. Kyllä meillä sitten muutaman vuoden päästä on aikaa, kun lapset on vähän isompia/talo rakennettu/työprojekti valmistuu. Sitten vaan nautitaan toistemme seurasta.”

Mutta entä minä ja sinä? Kyllähän mekin kasvetaan ja muututaan siinä muutamassa vuodessa. Tunnenko puolisoani enää, kun olisi aikaa kohdata? Haluanko enää edes tuntea?

Puolison kohtaaminen arjessa saa ainakin minut positiivisemmalle aaltopituudelle. Päivän kuulumisten jakaminen, ilta ja aamusuukot ja halaaminen kesken alkuillan tohinoita lataavat minua ajattelemaan hyvää hänestä ja pitävät meidät samalla puolella.

Jo muutaman kiireisemmän ja kohtaamattoman päivän jälkeen huomaan itsestäni, miten puolison olohuoneeseen jättämät vaatteet ärsyttävät huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Pikkuasiat, joihin en aina edes kiinnitä huomiota alkavat hyppiä silmille. Toisen lähelle meneminen ja kontaktin ottaminen alkaa tuntua hankalammalta.

Todella helposti alan kiinnittää enemmän huomiota negatiivisiin asioihin ja puutteisiin, kun positiivisen läsnäolon ja kohtaamisen annokset jäävät saamatta. Jos tällainen tilanne jatkuu parisuhteessa viikkoja, kuukausia tai vuosia ja yhteisiä hyviä hetkiä on entistä vähemmän, niin lienee sanomattakin selvä, että riidat pikkuasioista muuttuvat vuoriksi välillämme. Noiden vuorien ylittäminen onkin sitten jo isompi juttu eikä välttämättä onnistu enää ilman ulkopuolista apua.

Arki ja kiire ei ole parisuhteelle uhka. Ne asettavat kyllä omat haasteensa ja niihin haasteisiin pitää vastata. Suurin osa ihmisistä elää pääasiallisesti arkea; viisi päivää töitä ja sitten viikonloppu ja vapaata. Jos emme opettele elämään arjen ja kiireen keskellä toistemme kanssa, niin voiko silloin sanoa, että jaamme elämäämme. Eikö se yhteinen aikakin ole juuri nyt eikä sitten joskus?

 

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *