Loma alkoi ja huomaan eron merkitsevän paluuta nuoruuteen

Opettajan loma alkaa perinteisesti suvivirren saattelemana. Työntäyteinen ja aikataulutettu elämä päättyy, kuin seinään. No, ei ne ihan kaikki työt lopu ainakaan minulla suvivirteen, mutta lomalta se tuntuu. Yhtäkkiä minua ei nimittäin enää tarvita paria wilma-viestiä lukuunottamatta. Lukuvuoden töiden loppuun saattaminen ja uuden suunnittelu ilman koulun aikataulussa elämistä tuntuu jo lomalta.

Tänä vuonna on elämän hidastaminen lomamoodiin ollut harvinaisen vaikeata. Vauhti on kai ollut niin luja, ettei sitä noin vaan pysäytetä. Tiedän, että tämä hiljaisuus on juuri sitä, mitä nyt tarvitsen. Mutta miten vaikeaa sitä onkaan ottaa vastaan. Pysähtyminen ja kuunteleminen paljastaa sisäisen levottomuuteni ja pois sysätyt vaikeat asiat. Tekemiseen on liian helppo paeta haavoittunutta sisintään

”Mietin mitä teinkään sinkkuna joskus kauan sitten. Ennen häntä, ennen lapsia.”

Kun lapset lähtevät isälleen viettämään pitkää viikonloppua on kuin olisin palannut elämässäni kaksikymmentä vuotta taaksepäin. Haahuilen ympäriinsä osaamatta tarttua mihinkään. Mietin mitä teinkään sinkkuna joskus kauan sitten. Ennen häntä, ennen lapsia. Olen kuoleman väsynyt, mutta en osaa levätä. Olen tottunut sopeutumaan ja mukautumaan. En edelleenkään tiedä, miten olisin, kun tila on vapaa. Joudun luomaan elämäni uudestaan, jälleen. Käyn uudestaan läpi itsenäistymiskriisiä. 

Kuulen jo mielessäni rasittuneiden, ruuhkavuosia eteenpäin tarpovien kateellisten ydinperheessä elävien kommentit. – Mitä sä valitat. Viikonloppu yksin olisi niin ihanaa! – Nauti nyt, kun saat olla rauhassa. Kyllä, iloitsin itsekin muutamasta tunnista tai vapaasta illasta. Mutta se oli sitä ydinperheaikaa. Nyt joudun säännöllisesti, valitsematta olemaan yksin. Ja neljä päivää on pitkä aika. Se on suorastaan hel-ve-tin pitkä aika. Nimittäin en ole koskaan ollut lapsistani edes viikkoa erossa. Tänä kesänä sekin on edessä ja puristaa rintaa jo etukäteen. 

”Minun on opittava huolehtimaan itsestäni. Minun on nähtävä itseni yhtä arvokkaana, kuin muutkin. Minun on kohdeltava itseäni hyvin, kuin ystävää.”

On hämmentävää olla näin vanha ja näin hukassa. Silloin kaksikymmentä vuotta sitten aikuisuus näyttäytyi ihan toisenlaiselta. En voi olla miettimättä, mitä kaikkea sen varmuuden ja tyyneyden alle kätkeytyikään. Istun järven rannalla ja mietin, että nyt jos koskaan on suunnan tarkistuksen aika. Minun on opittava huolehtimaan itsestäni. Minun on nähtävä itseni yhtä arvokkaana, kuin muutkin. Minun on kohdeltava itseäni hyvin, kuin ystävää.

Käytännössä se tarkoittaa elämän suunnittelemista ja ennakoimista niin, että ehdin liikkua ja syödä hyvin. Lomalla siihen luulisi olevan hyvätkin mahdollisuudet, mutta jotenkin se homma vaan levähtää. Tunnit ja päivät soljuu eteenpäin. Jumitan hetkissä, enkä tahdo saada tehtyä itselleni merkityksellisiä asioita. Kyse on pitkälti ryhdistäytymistä. Että otan vastuun omasta hyvinvoinnista ja selätän kaaoksen. Se on siirtymistä kuskin penkkiin, pois pelkääjän paikalta. 

Tiedän, että pystyn tähän. Muutos alkaa pienistä asioista, jotka teen toisin. Päätän, että se päivä on tänään. 

Toivovaisin terkuin, Annele