Liian vähän aikaa?
Liian vähän aikaa. Ei ehdi, ei jaksa. Arki on yhtä kaaosta. Töitten lisäksi pitäisi vielä laittaa ruokaa, siivota, kuljettaa lapsia harrastuksiin ja itsekin harrastaa. Pitäisikö jossain välissä viettää aikaa puolisonkin kanssa ja hoitaa parisuhdetta? Kannattaako edes?
Elämä tuntuu olevan täynnä vaatimuksia ja näiden vaatimusten alle liian monet avioliitotkin tuntuvat hautautuvan. Puoliso häviää arjen rumbaan ja kosketus tai kohtaaminen unohtuu. Parisuhde laitetaan hyllylle. ”Tää on nyt tätä. Kyllä meillä sitten muutaman vuoden päästä on aikaa, kun lapset on vähän isompia/talo rakennettu/työprojekti valmistuu. Sitten vaan nautitaan toistemme seurasta.”
Mutta entä minä ja sinä? Kyllähän mekin kasvetaan ja muututaan siinä muutamassa vuodessa. Tunnenko puolisoani enää, kun olisi aikaa kohdata? Haluanko enää edes tuntea?
Puolison kohtaaminen arjessa saa ainakin minut positiivisemmalle aaltopituudelle. Päivän kuulumisten jakaminen, ilta ja aamusuukot ja halaaminen kesken alkuillan tohinoita lataavat minua ajattelemaan hyvää hänestä ja pitävät meidät samalla puolella.
Jo muutaman kiireisemmän ja kohtaamattoman päivän jälkeen huomaan itsestäni, miten puolison olohuoneeseen jättämät vaatteet ärsyttävät huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Pikkuasiat, joihin en aina edes kiinnitä huomiota alkavat hyppiä silmille. Toisen lähelle meneminen ja kontaktin ottaminen alkaa tuntua hankalammalta.
Todella helposti alan kiinnittää enemmän huomiota negatiivisiin asioihin ja puutteisiin, kun positiivisen läsnäolon ja kohtaamisen annokset jäävät saamatta. Jos tällainen tilanne jatkuu parisuhteessa viikkoja, kuukausia tai vuosia ja yhteisiä hyviä hetkiä on entistä vähemmän, niin lienee sanomattakin selvä, että riidat pikkuasioista muuttuvat vuoriksi välillämme. Noiden vuorien ylittäminen onkin sitten jo isompi juttu eikä välttämättä onnistu enää ilman ulkopuolista apua.
Arki ja kiire ei ole parisuhteelle uhka. Ne asettavat kyllä omat haasteensa ja niihin haasteisiin pitää vastata. Suurin osa ihmisistä elää pääasiallisesti arkea; viisi päivää töitä ja sitten viikonloppu ja vapaata. Jos emme opettele elämään arjen ja kiireen keskellä toistemme kanssa, niin voiko silloin sanoa, että jaamme elämäämme. Eikö se yhteinen aikakin ole juuri nyt eikä sitten joskus?