Liian pieni nyytti muutti arvot

Kuopus saapui maailmaan 1450 grammaisena. Ennen aikojaan. Muu perhe oli jäänyt viettämään joulunpyhiä maalle, itse suuntasin pontevasti työmaalle. Olo alkoi tuntua oudolta kesken työpäivän, kuin sydänkohtausta olisin saanut.

Minut otettiin sairaalaan palaverivaatteissa, tavalliseen päivään lähteneenä. En ollut varautunut synnytykseen mitenkään. Sairaalassa huomattiin heti, että raskausmyrkytys on jo pitkällä. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että sitä se oli teetellyt koko raskauden ajan. En vain ollut osannut kiinnittää asiaan työ- ja perhekiireiltä riittävästi huomiota. Hätäsektion sijaan minut leikattiin tällä kertaa kiireellisenä.

Pienen kaverin ilmestyminen näin yllättävällä tavalla perheeseen muutti elämänarvojani.

Jouduin pohtimaan, miten asettaa kokonaisuuden osat toimivampaan tärkeysjärjestykseen. Ja miten osoittaa omalle laumalle vielä selkeämmin se, että he ovat minulle sitä kaikkein tärkeintä.

Elin päivä kerrallaan sairaalan ja kodin välisessä maastossa. Vanhemmat lapset kaipasivat syliä siinä kuin sairaalaan kasvamaan jätetty kuopuskin. Osaston seinille tuodut kuvat, joissa elämänsä tehohoidossa aloittaneet pikkukeskoset olivat ehtineet jo kasvaa isoiksi, valoivat tilanteeseen ihmeellistä toivoa.

Entä mitä puolisolta tuolloin odotin? Näin jälkikäteen ajatellen yllättävän vähän. Olin tottunut niin sinkkuna kuin parisuhteessa pärjäämään omillani, ja sitä yritin myös tuolloin.

Vuodet ovat tuoneet suhteeseen enemmän tarvitsevuutta.

Nojaudumme toisiimme yli kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen enemmän kuin nuorina uskalsimme. Mutta siihen on tarvittu lukuisia yhdessä voitettuja vastoinkäymisiä, omilla jaloilla seisomaan opettelua, erillistymistä, yhteen tulemista, omien tarpeiden ja toiveiden näkyväksi tekemistä. Ja se jos mikä ei ole aina helppoa, sillä siinä joutuu paljastamaan toiselle oman haavoittuvuutensa.

Mutta useimmiten se kannattaa. Ihminen tahtoo rakastaa ja kokea olevansa rakastettu. Ihan samalla tavalla kuin se pieni nyytti, joka mitään tekemättä laittoi pohtimaan elämän tärkeitä valintoja. Ja sai sitä kautta tarvitsemansa.