Liian onnellinen sinkku

Minulla on ongelma. Olen liian onnellinen. Se ei ehkä kuulosta ongelmalta, mutta olen alkanut vakaasti miettiä, että se voi ollakin. Ja mikä vaarallisinta, se voi olla ongelma, joka saattaa kasvaa hetki hetkeltä.

Nautin elämästäni itsekseni. Paniikki kumpanin löytämisestä on yhä kaukaisempi ja hiljaisempi ääni tuolla jossain. Viihdyn oman näköisessä kodissani ja nautin omasta tilastani. Se kaikki on kovin onnellista, mikä on toki hienoa, mutta tuo onnellisuus tekee minusta laiskan. Se tekee minusta laiskan sinkun. En jaksa samalla tavalla keskustella tinderissä (kyllä. Olen palannut sinne, jälleen.), tutustua uusiin ihmisiin tai ottaa riskiä aloitteen tekemisessä. Ihmiseen tutustuminen ja parisuhteen aloittaminen vaatii aikaa ja rohkeutta, mutta juri nyt onnellisuuteni tekee minusta liian laiskan siihen kaikkeen.

Aina ei tietenkään tarvitse olla haku päällä, eikä loppujen lopuksi tarvitse edes haluta koskaan kumppania rinnalleen. Itsekseen eläminen on täysin validi vaihtoehto ja joillekin varmasti se kaikista luontevin. Ongelmana on kuitenkin se, että minä en ole sellainen ihminen. Minä haluan löytää kumppanin, ihastua ja rakastua, olla näin onnellinen jonkun kanssa. Haluaisin sitä myös tällä hetkellä. Olen siis haku päällä, mutta onnellisuuteni tekee minusta liian laiskan siihen, ja mikä vaarallisinta, niin hetkittäin se onnellisuus tuntuu vain lisääntyvän, kun löydän yhä uusia keinoja tehdä itsekseen elämisestä aina vain mukavampaa ja itseni näköisempää. Onnellisuuden mukana lisääntyy myös laiskuuteni.

Minulla on siis ongelma. Olen liian onnellinen ja uhkana on, että lopulta se saa minut jämähtämään kokonaan. Pysähtymään ja lakkaamaan yrittämästä. Tarvitsen siis muutosta. Säröä tähän onnellisuuden laiskottumaan elämääni. Tarvitsen tiukkaa niskaperse-otetta itsestäni ja sukellusta kohti sitä onnellisuutta, jota todella toivon, yhdessä jonkun kanssa.