Liian onnellinen sinkku

“I’ll love you with all the madness in my soul…” Sain joululahjaksi Bruce Springsteenin omaelämänkerran (kiitos, sisko!) ja olen ahminut sitä mielenkiinnolla.

Lukiessa palautui vähä vähältä mieleen, kuinka syvällisesti Brucen levyt ja musiikki vaikuttivatkaan minuun varhaisessa nuoruudessa, 13-vuotiaasta alkaen. Monenlaisetkin jutut siinä vaikuttivat, mutta erityisesti palavuus ja kiihko, joka tuntui vakavalta ja todelliselta.

Ne olivat samalla niitä aikoja, jolloin aloin katsella itseäni entistä tarkemmin, havainnoiden ja miettien, että tällainen minä olen. Millainen sitten? Huomasin olevani muun muassa voimakkaasti tunteva ja kiihkeä ja eläytymiskykyinen. Ne laulut olivat lupaus siitä, mitä elämä voi olla.

Joitain lyhyitä elämänjaksoja lukuun ottamatta, joina koetin vastoin luontoani ja menestyksettä olla stoalaisen tyyni ja hillitty, olen arvostanut ja vaalinut myrskyisästi aistivaa sisimpääni.

Rakkauden suhteen tuo asia tosin teki minut nuoruudessa levottomaksi. Minä myrskyilin jo itse ja mielikuvitukseni oli lentäväinen; pelkäsin, että jos olisin rakastunut aivan päätä pahkaa, koko minuus olisi kadonnut kuohuihin ja tyrskyyn. Sellaiset epätoivoiset rakkaudet, jotka lauluissa toteutuivat sydän karrella, kiehtoivat minua kyllä, mutta aluksi juuri musiikin ja elokuvien ja kirjojen suodattamana.

Sitten kun rakastuin ja rakastin, myrskyisää se kyllä olikin. Tuntui kovasti ja paljon. Toisen ja oman itsen kohtaaminen jäi aina kuitenkin keskeneräiseksi, siitä yksinkertaisesta syystä, että nuorena tosiaan oli vielä aivan kesken.

Ihminen on sisäisesti teini pitkän aikaa. Lopulta saattaa aikuistua. Jos aikuistuu, voi rakastaa ihan kokonaan. Se ei tarkoita, että myrskyisyys ja tuntevuus vähenisivät. Oikeastaan päinvastoin. Aikuistuminen on merkinnyt minulle sitä, ettei tarvitse enää peljätä oman minuutensa puolesta. Voi tuntea kaikki tunteensa aivan identiteettinsä syvyyksissä saakka. Temperamenttierot ja elämänkohtalot lienevät syitä siihen, että jotkut arvostavat enemmän tyyneyttä ja toiset myrskyä, yhdet rauhaa ja toiset eläväisyyttä.

Minulta nuorena kuullut laulut eivät ole jääneet taa. Ne ovat kulkeneet aina mukanani. Morrisseytä mukaillen, lauluja, jotka saivat kyyneliin ja pelastivat elämäsi, et unohda. Minä olen elänyt elämäni tuntien sisäistä yhteyttä dramaattiseen ja tunteelliseen, etsien vastinetta mielikuvilleni ja kokemusteni painolle.

Kun ajattelen, miten olen elänyt, se on ollut etsimistä: olen etsinyt paikkaa ja tilaisuutta olla niin tunteva kuin minussa aistia riittää. Elämän keskellä sellainen sitten lopuksi aukesikin, yllättäen. Tämä rakkaustarina, jota nyt elän, oli kuin monen monien laulujen summa.

Rakastavaisten matka kulki takakujien kautta valoon ja tästä tuli myös parisuhde. Parisuhteiden pitäisi toimia aika lailla samalla tavalla kuin aikuisuuden: hyvä parisuhde tukee ihmistä sellaisena persoonana ja sellaisin piirtein kuin hän on. Saa kukoistaa ja kasvaa omana itsenään.

Kun rakastettuni alkoi aikanaan katsoa minua, kirjoittaa minulle ja flirttailla kanssani, sanoin että kohta saattaa käydä niin, että sytyn hänestä kokonaan, ja sitten sydämeni palaakin kuin polttouuni. Ja niin se palaa. Katsahdan rintaani, ja siellä tuo tuli kohisee. Minä kohisen.

Aluksi oli 13-vuotias poika ja kiihkoisia rock-biisejä elämästä ja rakkaudesta. Silloin aavistelin, nyt elän. Nyt kaikki hanat ovat auki ja se nyt tuntuu oikealta ja hyvältä.

Oh oh, come take my hand
We’re riding out tonight to case the promised land
Oh oh oh oh, Thunder Road