Lapsettomallakin voi olla tärkeitä lapsia elämässään
En tule koskaan saamaan omia biologisia lapsia. Kipu josta olen kirjoitanut aiemminkin ja, jonka en voi sanoa olevan kokonaan poissa vieläkään. Tuskin se koskaan on.
Viime aikoina olen kuitenkin saanut arvokaita muistutuksia siitä, että lapsettomallakin voi olla tärkeitä lapsia elämässään. Sen lisäksi, että toki voin saada joskus elämääni myös omia ei biologisia lapsia, tulee elämääni lapsia myös muuta kautta.
Viime sunnuntaina juhlistimme kummilapseni kastetta. Suloisuus oli kastettu jo aiemmin keväällä, mutta nyt pääsimme sitä myös juhlistamaan kasteen muistamisen merkeissä. Sain pitää tilaisuudessa kasteen muistamisen rukoushetken sekä iloita pienokaisen olemassaolosta muiden läsnäolevien kanssa. Aiemmin tänä vuonna sain myös olla läsnä erään toisen lapsosen ensimmäisellä Linnanmäki vierailulla. Kyseessä oli kaksivuotias kummalapseni (ei-kristillinen kummilapsi. Termi, jonka kehitimme, kun kummius tai haltiakummius ei tuntunut sopivalta. Kummasetänä olo sen sijaan juuri minulle sopivalta). Ja uskon, etteivät nämä lapset ole ainoita, joiden elämässä tulen olemaan alkumetreiltä saakka.
Emme ole merkityksellisiä lapsien elämässä vain vanhempina. Voimme olla myös niitä muulla tavoin rinnalla kulkevia, kannustavia, rakastavia ja tukevia aikuisia. Voimme päästä lähelle ja kasvaa yhdessä. Rakastaa ja olla läsnä. Vanhemmuus on tietenkin aivan erityinen rooli, mutta läheisiä aikuisia voi lapsella olla monia ja heihin kaikkiin voi kasvaa omanlaisensa suhde.
Kummi- ja kummasetänä tahdon olla läsnä lasten elämässä heidän erilaisissa mutkissa. Arkisissa tuokioissa, juhlan hetkissä, varhaisissa vaiheissa sekä tulevissa päivissä. En vain lapsuutta vaan vaikka hamaan tulevaan saakka. Olen valmis sitoutumaan lapseen ja antamaan hänelle omastani. Aikaani, rakkautta sekä niitä tietoja ja taitoja joita minulla on. Olemaan apukätenä hänen vanhemmilleen niissä hetkissä ja sillä tavoin kuin he pyytävät ja tarvitsevat. Kummi- ja kummalapseni ovat erityisen tärkeitä lapsia elämässäni.
Äitini ehdotti, että ottaisin elämäni lasten kuvia ja laittaisin kehyksiin. Mieleeni nousi heti mummini ja vaarini kirjahylly, jossa oli rivissä muun muassa meidän lastenlasten kuvia. Emme me tarvitse verisiteitä ollaksemme ylpeitä tai rakastaaksemme. Vanhemmuus on jotain aivan erityisellä tavalla syvää, ja sen puuttumisesta mahdollisesti aiheutuva kipu tulee prosessoida. Lapsettomankaan ihmisen elämän ei kuitenkaan tarvitse olla kokonaan lapsetonta vaan erityisen rakkaita lapsia voi löytää monesta suunnasta.