Kuolemanpelko irroitti otteensa, kun uskalsin kohdata yksinäisyyteni

Filosofian historian luennoista on parhaiten jääneet mieleen kuoleman merkityksen pohdinta. Oliko se Heidegger joka pohti sitä, miten elämä ilman kuolemaa menettäisi ainutlaatuisuutensa. Valinnoilla ei olisikaan mitään merkitystä, jos aikaa olisi loputtomasti. Siltähän se nuorena tuntuikin. Aikaa oli. Vaikka muuta ei olisi ollutkaan, niin aikaa oli! Silloin tuntui lähes mahdottomalta nähdä elämää kuolemaa vasten, rajallisuuden kautta. 

Hautajaisten jälkeen iski tyhjyys. Valvoin yöllä ja vapisin, kun ajattelin isää yksin haudassaan. Pelkäsin kuoleman valtaa ja voimaa.

Jossain vaiheessa se ei enää ollutkaan niin. Ystäville alkoi tulla vakavia sairauksia. Oma kroppa alkoi muistuttaa siitä, että emme elä ikuisesti. Ja tietenkin hautajaiset. Mutta vasta Isäni kuolema melkein yhdeksän vuotta sitten jysäytti kuoleman todellisuuden elämääni. Viimeisen vuoden aikana on tullut kirjoitettua kuolemasta ja surusta aika paljon: äidin ikävästä, isänpäivän tyhjyydestä sekä muisteltua lainaksi saatua siskoa.

Isän poismeno pakotti kohtaaman kuoleman sen koko karuudessaan. Hänen rauhallinen, turvallinen läsnäolonsa oli yhtäkkiä poissa. Kasvimaalla, hiihtoladulla tai keinutuolissa ei ollutkaan enää kuuntelijaa. Hautajaisten jälkeen iski tyhjyys. Valvoin yöllä ja vapisin, kun ajattelin isää yksin haudassaan. Pelkäsin kuoleman valtaa ja voimaa. Sillä sitä sillä on, kun se voi aivan odottamatta riistää meiltä kaikkein rakkaimmat pois. Noin vaan, yhtäkkiä.  

Isän kuolema sysäsi minut kuolemanpelon syövereihin. Kun oma vanhempi kuolee tapahtuu jotain merkittävää. Käsitys omasta kuolevaisuudesta lävähtää kasvoille. Tajuaa olevansa elämän ketjussa seuraavana vuorossa. Kuolema tulee niin lähelle. Liian todelliseksi. Kun rakas ihminen viedään pois. Haudataan. Muistellaan ja jatketaan matkaa. Jos pystytään. 

Hautausmaa ei muistuttanutkaan enää erosta ja yksinäisyydestä, vaan rakkaudesta. Pienet liekit alkoivat puhua ihmisen mieltä suuremmasta toivosta. Hautausmaa muuttui levolliseksi tilaksi. Paikaksi, joka kertoo rakkaudesta.

Sinä talvena ei kynttilöiden meri lohduttanut. Hautausmaa tuntui kylmältä, pimeältä ja surulliselta paikalta. Muistutti erosta ja yksinäisyydestä. En tiennyt, miten kestäisin tämän. Kuoleman kosketuksen. Joskus mietin olisinko selvinnyt siitä ilman lapsiani. Mikä muu olisi pitänyt koossa noina pimeinä päivinä? Kaksivuotiaan kanssa piti herätä joka aamu ja mennä ulos jokaikinen päivä. Sisälläni kasvava uusi elämä lohdutti jo pelkällä olemassaolollaan. Kuiskutteli toivon lauseita. Emme näe kaikkea ja vielä vähemmän ymmärrämme. Elämälläni oli tarkoitus ja merkitys, vaikka kuljinkin pimeitä polkuja. 

Hiljaisuuden retriitissä sain sen sanottua ääneen. Juttutuokio pastorin kanssa oli sekava ja siellä täällä poukkoileva. Mutta jossain välissä tuli se tärkein: yksinjäämisen pelko. Ja nyt minusta tuntui, että isä oli jäänyt yksin. Kylmään maahan. Yksin. Enkä kestänyt sitä, koska oma yksinäisyyteni löi päälle. 

Jotain tapahtui. Aivan kuin jokin olisi irrottanut otteensa irrallisesta, yksin vapisevasta sydämestäni. Hautausmaa ei muistuttanutkaan enää erosta ja yksinäisyydestä, vaan rakkaudesta. Pienet liekit alkoivat puhua ihmisen mieltä suuremmasta toivosta. Hautausmaa muuttui levolliseksi tilaksi. Paikaksi, joka kertoo rakkaudesta. Isä oli valmis kuolemaan. Hän oli roomalaiskirjeensä lukenut, niinkuin Luther aikoinaan. Hän tiesi, että rakkauden väliin ei tule mitään. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kirjoittaja on opettaja ja kahden koululaisen äiti, joka kirjoittaa omasta erostaan käsin tunteista, merkityksellisyydestä ja erosta selviämisestä.