Kuoleman edessä
Tänään 21 vuotta sitten oli tuikitavallinen päivä. Raahauduin päivällä luennolle yliopistoon ja illalla harrastelijateatterin harjoituksiin. Tuikitavallinen päivä siihen asti, kunnes poikaystäväni ilmestyi järkyttyneen näköisenä harjoituksiin. Hän ei yleensä ilmaantunut sinne.
– Äidillesi on tapahtunut jotakin.
Äiti oli ollut ystävänsä 50.vuotissyntymäpäivillä. Hän oli esittänyt Mattia tai Teppoa, en muista kumpaa. Hän oli syönyt ja juonut ja sitten tuupertunut pöytään. Äkillinen aivoveritulppa, niin tiedettiin jälkikäteen. Äiti menehtyi ennen kuin ambulanssi ehti sairaalaan. Kotoa lähtiessä äiti oli sanonut isälle, että noutaja voi saapua klo 22. Se oli hänen tapansa pyytää isää hakemaan juhlista kotiin. Viimeinen noutaja ehti ennen isääni.
Äiti oli siihenastisen 24-.vuotisen elämäni ajan ollut aina saatavilla. Pisimpään ja enemmän kuin kukaan. Jotenkin itsestään selvästi saatavilla. Niin, vaikka kyllähän me riitelimme. Äiti ei ymmärtänyt kaikkia valintojani ja mieltymyksiäni.
Äiti opetti olemaan eri mieltä.
Enkä minäkään ymmärtänyt kaikkia hänen valintojaan. En edelleenkään ymmärrä hänen motiiviaan luopua perhe-elämässä omasta äidinkielestään. Miehen tähden tietysti. Mutta miksi? Kieli on niin iso osa identiteettiä. Eikö hän olisi voinut pitää sekä kielen että miehen?. Vai haluisko hän säilyttää jotakin omaa ja ainutlaatuista vain itsellään – opettamatta ja paljastamatta ruotsia meille muille?
Sitten yhtäkkiä hänen kanssaan ei voinut enää olla mitään mieltä. Ei millään kielellä. Oli vain hiljaisuutta ja hitautta. Kuoleman edessä aika kulkee kummallisen eri tahtiin.
Äiti oli kuollessaan 51 vuotias. Nuori. Monia asia jäi kesken. Olisi tietysti ollut hyvä, jos hän olisi vaikka integroinut meidät muut läheisemmin omiin juuriinsa. Minusta äiti olisi hyvin voinut olla eläessään muutenkin paljon rohkeampi. Hänellä olisi ollut paukkuja tehdä vaikka mitä. Kukaan ei tainnut oikein kannustaa sellaiseen. Kuoleman jälkeen hän kyllä näyttäytyi unissani rohkeana kannustajana.
”Vapauta itsesi kaikesta turhasta syyllisyydestä” hän sanoi kerran. Miten hän tiesikin juuri oikeat sanat?
Kun äiti oli mennyt, kuoleman läheisyys oli mielessäni vähän joka paikassa. Tajusin, että koskaan ei voi tietää, milloin tapaat jonkun viimeistä kertaa. Aloin tarkastelemaan asioita lopusta käsin. Mielessäni asettelin itseni omalle kuolinvuoteelle makaamaan ja mietin, mitä mahdan ajatella tästä ja tästä valinnasta ja elämäntilanteestani h- hetken lähellä. Jos en tartu tähän tilaisuuteen nyt, kadunko kuolinvuoteella? Teenkö ratkaisut enemmän sydämellä vai järjellä? Ja vielä pahempaa: Kuljenko pelko edellä?
Olen kulkenut paljon pelossa. Ja tehnyt virheitä. Sekös harmittaa. Niin on tapahtunut varsinkin silloin kun en ole muistanut äitiä ja itseäni makaamassa majesteetti kuoleman edessä. Tänään kuoleman väistämättömyys ja sitä seuraava elämän vahvuus muistuttavat olemassaolostaan. Onneksi on vuosipäivät. Ja onneksi on muistot.
”Opeta meille miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen”, psalmi sanoittaa ytimen.
Mitä äidin kuoleman jälkeen tapahtui? Ainakin uskalsin mennä naimisiin. Rakkaudesta. Mielessä alkoi jyskyttää toive pappeudesta ja terapiaopinnoista. Toiveet jyskyttivät niin kovaa mielessä, että niitä oli yksinkertaisesti pakko kuunnella. Moniin työpaikkoihin olen uskaltautunut hakeutua äitiäni rohkeammin.
Kuolinpäivä muistuttaa siitä, että työ on kuitenkin vain työtä. Voisin olla rohkeampi suhteessa läheisimpiin ihmisiin. Haluaisin olla rohkeampi. Rakkaudessa voisin olla aina vain rohkeampi. Aikaa ei ole yhtään haaskattavaksi. Sen tajusin silloin 21 vuotta sitten. Äiti <3.
Rakkain terveisin,
Minna Tuominen