Kun se toinen ei ikinä puhu

Parisuhteista puhuttaessa puhutaan hyvin paljon viestinnästä; minä -viestien tärkeydestä ja ”aina sä” ja ”sä et ikinä” -fraasien karsimisesta. Varmaan paljon muutakin puhutaan, mutta nuo opit ovat itselleni jääneet mieleen. Mitä ajatus kyseisten tekniikoiden alta löytyy?

Kun ihminen tuntee itsensä hyvin eli itsetuntemus on kohdillaan, ihminen tuntee itsensä ja hyväksyy itsensä ”hyvät” ja ”huonot” puolet, on hänellä hyvät mahdollisuudet minä –viestintään. Minä -viestintä tarkoittaa avoimuutta. Jos ei tunne itseään eikä omia tunteitaan tai tarpeitaan, ei voi kertoa niitä toisellekaan. Avoimuus ei parisuhderintamalla tarkoita kaikenlaista höpötystä ja asioiden kertomista (höpinä voi olla myös naamio, jolla peittää todellisen itsensä!) vaan sitä, että kertoo, mikä häiritsee, minkä asioiden toivoisi olevan toisin, mikä pelottaa ja niin edelleen.

Avoimuus itsessään voi olla pelottavaa. Oman sisimmän avaamisessa ottaa aina riskin siitä, että tulee paljastaneeksi itsensä. Toinen riski on se, ettei toinen kestä rehellistä ja avointa puhetta. Itse kysyn mielelläni tuossa kohtaa: ”Haluatko todella elää suhteessa, jossa et voi olla avoin vaan joudut peittämään osia itsestäsi?”. Enkä puhu nyt kehonosista vaan sielusta. Toki avoimuuden puute heijastuu ongelmiin myös “makuuhuoneen” puolella. Yksi osa kommunikaatiota on tietysti myös kosketus. Usein kehon kautta päästään tunteisiin käsiksi helpommin kuin puhumalla – järki estää sydämen äänen kuulemisen.

Avoin viestintä on tien raivaamista toisen luo. Yhteiselämä voi olla myös omien sisäisten roskien siivoamista eli tien raivaamista itseä kohti. Sielunkumppanuudesta sanotaankin, että se on suhde, jossa kasvetaan voimakkaasti siksi, että vanhat haavat nousevat sielun syvyyksistä pintaan ja parannettavaksi. Suhteessa vaaditaan paljon luottamusta silloin, kun sisimmän syvimmät kivut aktivoituvat.

Kommunikaatio tökkii, jos hautaudutaan naamioiden taakse. Toisen syyttely omista poteroista on kauhean näppärää, mutta ei johda mihinkään. Kun ammutaan henkisillä tykeillä eikä oteta koskaan tykinkuulaa syliin ja tarkastella sitä, jää vastuu kantamatta; suora rehellisyys on lopulta venkoilua helpompaa. Itse olen suhteissani todennut, että on lopulta paljon helpompaa kantaa vastuuta kuin vältellä sitä. Rankkaa on suhteissa sekin, että vain toinen kantaa vastuuta ja pyrkii kasvamaan.

Jos se toinen ei ikinä puhu, mitä jos kertoisit kuitenkin ja yrittäisit olla avoin? Jotain johtopäätöksiä voi tehdä siitäkin, jos toinen ihan oikeasti ikinä suostu puhumaan, kasvamaan tai katsomaan toista kohti pelkäämättä.