Kun rakastaa, unelmasta tulee elämää

Eilen tulin kirjoittaneeksi rakastetulleni Whatsup-keskustelussa ensin ”Unelmani.” Sitten täydensin: ”Elämäni kaunis todellisuus.” Hän on unelmani, mutta ei vain unelmaa. Hän on elämäni kaunis todellisuus.

Seisoin silloin metrossa keskellä aamun julkista työmatkaliikennettä. Siinä minun rakkauteni ja maailman hauskasti lomittuessa ajattelin tuota viestiparia, unelman ja kauniin todellisuuden suhdetta: mitä rakkauteen tulee, jos kokee elävänsä kauniissa todellisuudessa, onko se unelmaa ja totta? Onko niin, että rakkauden kaunis todellisuus aina sisältää unelman?

Minusta tuntui juuri oikealta seisoa siinä aamumetrossa, joka tuli siitä suunnasta, olla matkalla kotoani, kirjoittaa rakastetulleni, olla tässä elämässäni. On hyvä elää tätä elämää.

Elämä tuntuu tällaisena niin hyvältä osittain siksi, että olen unelmoinut tästä. Olen unelmoinut, että olisi näin. Nyt on, eli unelma tuli todeksi.

Toisaalta rakastuneena oleminen on kai eräänlainen jatkuvan unelmoinnin tila, jossa jokaista välitöntä tulevaa hetkeä odottaa unelmoiden. Voisiko näitä sanoa mikrounelmiksi.

Tarkoitan sitä, miten esimerkiksi katsahtaa rakastettuunsa, samalla odottaen näkevänsä sen, miten suloinen hän on. Ja sitten näkee hänet siinä, ja hän on suloinen – kaunis todellisuus.

Ja katsoessaan häntä tulee unelmoineeksi, että hän katsahtaisi takaisin, ja hymyilisi hiukan. Hän hymyilee huomatessaan katseen – kaunis todellisuus.

Koska rakkaus ja rakastaminen tuntuvat niin hyvältä, ne suuntautuvat jatkuvasti eteenpäin. Rakastaminen on janoa, ei sen kyltymistä.

Samalla tavalla rakastettu on aina jotain, jota unelmoi. Häneen liittyy suuri määrä kaikenlaisia unelmia. Hän on haaveilun kohde. Mieli uneksuu asioita, joita hänen kanssaan voisi tehdä. Ja tämä on todellisuus. Samalla tämä on se, mitä elämä rakastetun kanssa on. Tämä on kaunis todellisuus, koska tämä on unelma.

Rakkaudessa unelmat toisinaan tulevat todellisuudeksi. Silloin todellisuudesta tulee kaunista elämää.

Unelmani. Elämäni kaunis todellisuus.