Kun lähivanhemmuuden vaihe loppuu, tila jää aikuisten rakkaudelle
Rakkauselämässä koitti uusi vaihe uusperheen muuttaessa muotoaan. Kolme vuotta sitten tyttäreni muutti lukion ajaksi meidän taloomme, vaikkakin omaan huoneistoonsa, joka hänelle vuokrattiin samasta rapusta. Nyt vuoden vaihteessa hän jatkoi matkaansa omaan asuntoonsa toisessa kaupunginosassa.
Todella riemukasta!
Molemmat lapseni ovat nyt omillaan, ja samoin olemme me rakastettuni kanssa. Nuoret aikuiset suunnistelevat oman elämänsä reiteillä, ja me olemme tilanteessa, jossa taas voidaan miettiä, mihin käyttää vapautta ja tilaa, joka kumpusi tästä muutoksesta.
Minulla on sellainen vaikutelma, että uusperheitä käsitellään lähinnä niiden muodostumisen näkökulmasta ja etenkin kouluikäisten kanssa muodostuvan arjen kautta. Mutta uusperheisiin liittyy toki myös niiden purkautuminen, tilaan, jossa on jäljellä parisuhde ja toisekseen toimivan erillisyyden tunnustava vuorovaikutussuhteiden muodostaminen aikuistuvien nuorten kanssa.
Uusperheen todellisuudesta käsin päätyy kiinnostavalla tavalla käymään läpi kahta prosessia.
Ensinnäkin omien lasten suhteen tapahtuu siirtymä huolenpitäjästä ja huoltajasta ja lapsesta joiksikin aivan toisenlaisiksi – toivoakseni keskustelukumppaneiksi, joita luonnehtii molemminpuolinen kunnioitus toinen toistensa elämää kohtaan ja siihen liittyvä luottamus ja se kiintymys, jolle luottamus synnyttää sijan. Vanhemman superpositio on mennyttä, onneksi. Se eksistentiaalinen huolehtimisen paino, joka on ollut välittömästi läsnä 18 vuotta, saa hävitä. Nuo nuoret pärjäävät hienosti, ja heidän elämänsä on nyt heidän omansa.
Vanhemmuus on sidonnainen elämänvaiheeseen – en väitä, että se häviäisi lasten muuttuessa nuoriksi aikuisiksi, mutta se tuntuu muuttavan olennaisesti muotoaan. Ja nuorten eläessä elämäänsä vanhemmat tietävät yhä vähemmän siitä, keitä nuo ihmiset ovat, ellei vuorovaikutusta heihin rakenna aivan samalla tavalla kuin keneen tahansa täysivaltaiseen ihmiseen, jonka elämässään kohtaa.
Minulle tämän prosessin tunnistaminen on ollut syvästi huojentavaa ja iloista. Henkilökohtaisesti se on avannut minulle myös omaan itseeni kohdistuvan kysymyksen: kun tämä hoivavanhemmuushomma nyt on ohi, mitä itse haluaisin elämälläni tehdä? Mikä johtaakin toiseen prosessiin, nimittäin parisuhteen uuteen (vanhaan) vaiheeseen.
Ero ja parisuhde, jotka liittyvät rakastumiseen ja hakeutumiseen kohti jotain kaivattua tärkeää ja merkityksellistä, ovat tietenkin suuntautumista sellaiseen, mitä haluaa itselleen. Se on kahdenkeskisyyden varassa toimiva omanapainen maailma, joka tarjoutuu ja saadaan ihmeellisenä lahjana. Kaikkien kompleksisten ristiriitojenkin keskellä se on ihmeellinen lahja, ja siinä piilee sen ydin ja voima. Uusperheen dynamiikka on jotain sellaista, joka asettuu sen päälle ja varaan. Minusta ne eivät koskaan ole sama asia vaan pysyvät erillisinä. Se ei tarkoita, etteivät ne voi toimia hyvin yhdessä. Mutta uusi parisuhde ja rakkaus siinä on oma sfäärinsä, joka joutuu uusperherakenteessa hakemaan paikkaansa.
Kun tyttäreni nyt muutti ikiomaan asuntoonsa, jonka itse hankki, eletty uusperherakenne purkautui sekin uuteen asetelmaan: on tämä parisuhde ja sen tila, ja sitten meidän kaikkien aikuisten ja aikuistuvien ihmisten väliset vuorovaikutukset sellaisina kuin miksi ne tässä uudessa tilanteessa kasvavat. Se voidaan kaikin puolin valita.
On hämmentävänkin merkittävältä tuntuva uusi hetki, joka on osittainen paluu alkuun: meitä on tässä taas me kaksi ja meidän tilamme, ja elettyjen vuosien jälkeen vähän erilaisina katselemme toisiamme. On mahdollista kysyä toinen toiselta, mitä tehtäisiin? Mitä sinulla on mielessä? Mitä leikittäisiin? Keiksi ryhdytään? Minne seikkaillaan? Minne lähdetään heti, kun koronat eivät rajoita?
Tämä rakkaus on kohtapuoliin elänyt vuosikymmenen ajan, ja sillä on meille monipolvinen tarinansa. On mielenkiintoista, miten elämänvaiheet muodostavat uusia alkupisteitä, joissa rakastavaiset yhtäältä ovat uuden edessä ja toisaalta tavallaan aina siinä, missä kaikki alkoi: kun rakastuttiin.
Tulilieskahiuksinen nainen nukkuu tuossa olohuoneen matolla viltin alla, ja tiedän, kuka hän on: se, joka saa maailman akselin keikahtamaan, Wonderwoman ja tosi ihminen, väkevä persoona, jota ihailen, kumppani. Tämän muotoisen elämäni elämän perussyy. Syy siihen, miksi minä olen tässä. Rakastettuni.
Terveisin, Jaakko Kaartinen
Blogin kuva: Ibid