Kun katson vähän eri tulokulmasta

Olen osan viikosta ihmeellisestä talossa töissä. Talo on vuodelta 1753 (vai onko sittenkin vuodelta 1756, nyt en ole ihan satavarma). Mutta tältä se näyttää ulkoa katsottuna:

Minusta Porvoon seudun perheasiainneuvottelukeskus muistuttaa Hobittin kotia. Se näyttää pieneltä ja vaatimattomalta, vähän vinolta. Ja kyllä: Pitkät ihmiset joutuvat kumartumaan oviaukoissa. Ensivaikutelma voisi olla vähän kummallinen, vanha, nuhruinen – mutta kiehtova. Tällä hetkellä etupihalla tehdään arkeologisia kaivuutöitä.

So interesting.

Tämä talo on vuosisatojen ajan kuullut ja nähnyt monenlaista. Jo paljon ennen kuin siitä tuli perheasiainneuvottelukeskus vuonna 2011. Menneisyys luo turvan: Tätä kaikkea on ollut ennenkin – ja tätä kaikkea tulee jatkossakin olemaan. Siksi täällä on helppo itkeä ja hengitellä. Kaikenlaiset tilanteet voivat muuttua hyviksi.

Kun on pahimmat oman elämän savut saanut hengitettyä ulos, alkaa keskimäärin ihmisten katse huomata enemmän.

Tämä talo ei ole vain kumarassa oleva kummallisuus, sen ikkunoista näkyy erilaisia maisemia. Uudenlaisia näkökulmia.  Joka ilmansuunnasta katsottuna näkymä on erilainen.

Tällaisia näkökulmia täältä voi esimerkiksi sisältäpäin löytää:

 

Kukaan ihminen ei ole sitä miltä näyttää. Ei edes sitä, mitä itse luulee olevansa. Yksikään parisuhde ei ole sitä, mitä parisuhteessa itse elävät siitä ajattelevat tai minkälaisen vaikutelman pariterapeutti heistä saa.

Kun uskallan katsoa toisesta näkökulmasta, perspektiivi laajenee. Miten kaunista elämä onkaan? Ilman rosoa ja elettyä elämää tämä talo voisi olla kaunis, mutta henki ja syvyys siitä puuttuisivat.

Eletty elämä ja rosoisuus antavat syvyyden. Kohdatut kivut muuttuvat toivoksi ja lämmöksi.

Minna Tuominen