Kumppania kaipaavan jaakobinpaini

Miia kirjoitti maanantaina upean kuuden kohdan ohjelman kumppania kaipaavalle. Kannattaa käydä tsekkaamassa! Aion lukea sen itsekin vielä pariinkin otteeseen jos vaikkia saisi tämän parisuhdetta odottavan ihmisen jaakobinpainin loppumaan. Toistaiseksi ottelu käy kuitenkin vielä aika kuumana, vaikka sinkkuutta onkin kestänyt vasta hetki.

Joskus tietää, että on jopa hyvä olla nyt itsekseen. On oikein innostunut, kun pääsee löytämään ja kehittämään itseään ja elämäänsä. Tai ainakaan se itsekseen olo ei ole mitenkään aivan kamalaa tai vastenmielistä. Silti joku potkaisee aina karatepotkun suoraan vatsaan, kun ajattelee, että entä jos onkin ikuisesti yksin

Kyllähän sitä siis tietää, ettei ole täysin yksin vaikkei nyt seurustelekaan. Rakkautta ja ihmisiä on elämässä muutenkin. On ystäviä, tuttavia, perhettä ja sukulaisia. Mutta ei niitä siinä illan hämärtyessä enää omalla kohdalla kyllä laske. Että toisaalta.’

Muistaa tietenkin, että tärkeää on rakastaa ensin itse itseään. Luottaa, että riittää omana itsenään. Ja kyllähän siihen luottaakin. Tai siis luottaa ainakin sitten, kun löytyy se joku toinenkin, joka ajattelee niin.

Liian epätoivoinen ei tietenkään pidä olla. Epäsopivaan ihmiseen ei tule missään nimessä tyytyä. Mutta toisaalta olisihan se kiva, että olisi edes jonkinlainen ihminen siinä vierellä rakastamassa.

Ystävät lohduttavat, että ihmisiä riittää. Ihan sellaisia sopiviakin. Ja tottahan se on. On niitä, ja varmasti joku tuntee samoin minuakin kohtaan. Olenhan minä ihme, Jumalan luoma. Joku ihminen löytyy kyllä minullekin. Aivan varmasti. Tai no, ainakin luultavasti. Kenties. Ehkä. No, jos tuuri käy. Epävarmaa se kyllä on, mutta ainahan sitä voi toivoa. Tai no, kannattaakohan sekään.

Mikään kiire ei ole mihinkään. Kyllä joku löytyy sitten aikanaan. Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla, kuten Raamatussakin viisaasti todetaan. Mutta kyllä sitä, jonkinlaisen aikataulun voisi silti ottaa. Jos ei nyt ihan päivälleen osuvaa niin edes sellaisen suuntaa antavan. Ihan vaan, ettei tarvitsisi aivan koko aikaa miettiä.

Usein se rakkaus löytyy juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Sen on osannut kertoa aina sinkkuuttaan stressaaville ystävillekin. Pitää vain olla liikoja miettimättä. Ja siksi sitä sitten huomaakin miettivänsä ja odottavansa koko ajan.

Loppujen lopuksi tilanne on kuitenkin vielä aivan hallinnassa ja muutenkin hyvä. Ei ole mitään syytä olla huolissaan, ahdistunut tai panikoida. Ihan muuten vain tahtoo välillä huutaa, juosta pakoon tai hyperventiloida.

Tuo pelokkaampi ääni kyllä vaimenee ajan myötä jos oikein muistan. Tai sitten sen kanssa oppi elämään. Voi toki myös olla, että aika on vain kullannut muistot. No, ei voi mitään. Näillä mennään, hyvässä ja pahassa.