Kuka voisi tuntea tämän rakkauden, kun aika minusta on jättänyt?

Olin tänään esityksessä, jossa piti valita yksi asia, jonka uskoo säilyvän tulevaisuudessa. Ensin ajattelin, että alumiini, mutta sitten sanoin, että rakkaus, koska jos elämä säilyy, tulevaisuudessa, säilyy rakkauskin.

Rakastaminen on paras asia minussa. Ihmisessä on monia hyviä ja ihania puolia. Erinomaisia ominaisuuksia. Kaikenlaisia kyvykkyyksiä. Mutta suurin kaikista on rakkaus. Ehkä sen väkevyyden takia, tai siksi, miten se kykenee muuttamaan todellisuuden toiseksi ja tekemään kaiken sen, mitä rakkaus tekee.

Mikään muu ei kykene siihen, mihin rakkaus kykenee. Ajatelkaapa sitä.

Kaikkien rakkauden variaatioiden ja muotojen joukosta minulle ja rakastetulleni on kehkeytynyt tällainen rakkaus kuin meillä on. Millainen se on? Sellainen, että haluaisin sen säilyvän tulevaisuuteen ikuisesti.

Viime viikonloppuna mietin mökkilaiturilla istuessamme, että on todella harmi, että ihmiselämä on niin lyhyt kuin se on. Koska tämä erityinen rakkauden tunne, jota minä tunnen ihmeelliseen, alati yllättävään, ainutlaatuiseen rakastettuuni, on kerta kaikkiaan ainutlaatuinen sekin. Se on olemassa vain sen aikaa kuin minäkin.

Tämä on minut eläväksi tekevää, kutittavaa, sivelevää, syvää, pyörteilevää, kohisevaa rakkautta, jota minä tunnen. Se on aivan ihmeellinen evoluution välitulos.

On tarvittu lähes ääretön, katkeamaton ketju tapahtumia universumin alusta saakka – alkaen tämän galaksin ja aurinkokunnan muodostumisesta ja elämän ilmaantumisesta maapallolle – jotka ovat johtaneet tähän rakkauteen, jota minä tunnen rakastettuani kohtaan, ja minun kykyyni tuntea tätä rakkautta ja hänen kykyynsä vastaanottaa minun rakkauteni tällaisena kuin se on.

Joten mietin, mökkilaiturilla, kaislikon kupeessa, että koska tämä tuntuu niin hienolta jutulta, olisipa mahdollista säilyttää jotain tästa rakkaudesta ikuisesti.  

Ajattelen, että rakkaus, rakastuminen ja rakastaminen säilyvät tulevaisuuteen.

Tietääkseni alumiinikin säilyy. Alumiinituotteiden pinta oksidoituu jotenkin sillä tapaa, että se lopulta lähes ikuisesti suojaa alumiinia hajoamasta. Siinä säilyy siis ihmisen kädenjälki.

Jospa voisi pakata alumiinisen purkin minun ja rakastettuni rakkaudella. Silloin siinä alumiinipurkissa säilyisi ihmisen kädenjäljen lisäksi myös meidän sydänjälkemme. Purkki säilyisi ehkä läpi sadat tuhannet ja miljoonat vuodet. Se olisi sopivampi kesto sille, mitä olen tässä rakkaudessa löytänyt ja miltä se tuntuu. Kuin Voyager-luotain, se rakkaus-alumiinipurkki matkustaisi läpi avaruuden ikuisuuden kaltaisten välimatkojen, ja oudot uudet tähdet tuikkisivat sille.

Rakastuminen ja rakastaminen ovat suunnattoman arvokkaita asioita. Ne ovat lähes epätodennäköisiä ja saavuttamattomia. Mutta sitten ne yhtäkkiä tapahtuvat! Hän on tässä. Mahdottomasta tulee mahdoton. Love works it’s magic.

Terveisin, J