Kuka tai mikä saa sinussa olevan rakkauden virtaamaan?

Tätä tekstiä kirjoittaessani meillä asuva 8-vuotias pikkusöpöliini istuu vieressäni, mussuttaa Fani-palaa ufo-yöpuvussaan (lomarötväilyä!) ja ehdottelee blogiaiheita…”Joko sä oot kirjoittanu rakkaudesta? Entä siitä erojutskasta? Tai joulusta tai eläimistä?”. Ja jatkaa: ”Äiti sä oot niin kivan näköinen, kun sun suu menee tollai, kun sä hymyilet”. Ja itse näyttää niin suloiselta tähtisilmiensä kanssa ja suu korvissa asti.

Lastani katsellessani ajattelin, että miten tuo tuossa voikin joka päivä herättää minussa niin valtavan ilon. Ja hänen isoveljensä samoin. Mikään ei ole minulle rakkaudesta enempää opettanut kuin omat lapset. He ovat tosin opettaneet myös pelosta kaikkein eniten. Äidinrakkaus on kummallinen jatkuvan rakkausvirtauksen paikka; hyväksyvä ja ehdoton.

Joskus on sanottu, että tarvitsemme toista ihmistä siksi, että meissä oleva rakkaus syttyisi ja saisi virrata. Tuo toinen ihminen voi olla kuka tahansa, mutta useimmiten kaipaamme kuitenkin ihan sitä ”omaa” vakkarikaveria, kumppania, jonka lähellä sydän voi tuntua lämpöiseltä ja elävältä. Rakastumisvaiheessa vasta virtaakin niin, että koko olemusta kuumottaa. Sydän voi tietenkin matkan varrella sulkeutua ja muuttua kylmäksi ja virtaus lakata.

Viime päivinä olen saanut tulla kosketetuksi ystävien lemmikkieläimiin liittyvistä some-päivityksistä. Usein lapset mutta myös eläimet ovat niitä, joita on helppo rakastaa. Molemmat ovat aitoja ja viattomia, meistä riippuvaisia ja osoittavat avoimesti rakkauttaan. Ne jotka saavat meissä olevan rakkauden virtaamaan, saavat meidät tietysti haavoittuessaan, sairastuessaan ja kuollessaan suremaan kaikkein eniten.

Rakkaus voi läikkyä auttamisen ilosta, se voi virrata kun kohtaamme iloa tai lämpimät sanat. Toisten rakkaustarinat sykähdyttävät ja koskettavat. On lukemattomia asioita, jotka herättävät sydämen sykkimään lämpimästi.

Mikähän olisi se juttu, jolla rakkaus itseä kohtaan leimahtaisi ilmiliekkeihin?

Mikä saa sinussa asuvan rakkauden heräämään?