Kuinka paljon parisuhteen asioista voi, saa tai kannattaa kertoa ulkopuolisille?
Nuorena kuulin ohjeen, jossa neuvottiin varomaan kertomasta parisuhteen asioista liian monelle ulkopuoliselle. Olisi hyvä valita harkitusti ihminen, jonka kanssa käydä läpi parisuhteen kiemuroita. Se kuulosti hyvältä ohjeelta, jota minun on kuitenkin ollut vaikea toteuttaa. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa, joten kenties siksi selkeästi introvertti eksäni valloitti minut aikanaan. Minä olen nimittäin ihmistyypiltäni ekstrovertti ja vieläpä hyvin avoin sellainen. Siksi ajoittain tunsin ongelmalliseksi sen, miten paljon parisuhteesta voi ulkopuolisille puhua. Kenelle? Mistä? Millaisissa tilanteissa?
On selvää, että parisuhteen jatkuva ruotiminen joidenkin muiden, kuin oman kumppanin kanssa ei ole järkevää. Silloin käy helposti niin, että parisuhde alkaa elää tarinoissa omaa elämäänsä, josta keskustelun ulkopuolelle jäänyt osapuoli ei enää tunnista itseään eikä parisuhdettaan. Jos siis koskaan kuulee analyyseista ja johtopäätöksistä. Tämä lienee naisporukoiden haaste, jossa miehiä ruoditaan joskus säälimättömästi. Tai no tarkennetaan, että näistä naisporukoista on minulla lähinnä kokemusta.
Silloin käy helposti niin, että parisuhde alkaa elämään omaa elämäänsä, josta keskustelun ulkopuolelle jäänyt osapuoli ei enää tunnista itseään eikä parisuhdettaan.
Tunnustan itsekin olleeni mukana kuvioissa, jossa juttu on karannut käsistä. Joskus analyysin kohde on palauttanut keskustelun maan tasalle ihan vaan kertomalla muutamaan asiaan oman näkemyksensä. On niin helppoa syyttää toista ja antaa itselleen edullinen kuva tilanteesta. Kaikkein helpointa se on silloin, kun toinen ei edes kuule sitä. Tilanne ei tällä valitukselle parane, vaan pikemminkin päinvastoin. Dynamiikan muuttaminen vaatisi yhteyden löytymistä ja tilan luomista. Toisen näkökulman kuuleminen on sen ensimmäinen askel. Sen vastaanottaminen vaatii rohkeutta, koska se horjuttaa omaa tarinaa.
Entäs sitten, kun keskusteluyhteyttä ei yrityksistä huolimatta löydy? Tai tilanne on ajautunut umpikujaan, jossa ei tule kuulluksi ja nähdyksi, vaan lytätyksi ja sivuutetuksi? Saako silloin puhua ja kenelle ja mistä asioista? Luulen, että silloin on pakko voida puhua jollekin. Muuten tilanne käy liian raskaaksi ainakin sille osapuolelle, joka on ahdistunut ja kärsii jäätyneestä tilanteesta. Myös puhumattomuus, keskusteluyhteyden katkaiseminen tai toisen näkökulman sivuuttaminen on vallankäyttöä. Joskus tosi julmaa.
Elävän tulen äärellä kaikki näytti erilaiselta, kauniimmalta. Oma elämä tuntui hyvältä. Kokonaiselta.
Meidän tilanteemme on eron jälkeen sama, kuin suhteemme loppuaikoina. Eksäni ei kertoisi juuri mitään, kun taas minä kirjoitan eroblogia. Suurimmaksi osaksi aikaa tulemme hyvin toimeen. Sekin on tuttua, sillä arki sujui meilla aina. Myönnän auliisti, että rajan vetäminen on vaikeaa ja kirjoittaessani joudun tätä asiaa pähkäilemään todella usein. Tokihan kirjoitukseni, puheeni ja sanani kertovat ennenkaikkea minusta, ei hänestä. Silti mietin, missä menee raja? Mistä voin puhua ja minkä on syytä jäädä vain meidän väliseksi?
Tänään sytytin kynttilöitä ensimmäistä kertaa uuteen kotiin. Istuskelin sohvalla, kuljeskelin ja katselin, tuijottelin tulta. Kaivoin muuttolaatikoiden pohjalta erilaisia valoja ja ripustelin niitä pitkin asuntoa. Elävän tulen äärellä kaikki näytti erilaiselta, kauniimmalta. Oma elämä tuntui hyvältä. Kokonaiselta. Kirjoitin tätä tekstiä ja mietin elämän haurautta. Miten helposti yhteys toiseen katkeaa. Kuinka siihen tottuu ja se jää päälle. Ja miten vaikeaa sitä on liian pitkän tauon jälkeen kuroa kiinni.
Siksi toiseen ihmiseen kannattaa vaalia yhteyttä, kun hän on siinä lähellä. Joskus se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Kuulostella, antaa tilaa, mutta myös löytää sanoja ja avata sisimpänsä. Harjoitella kohtaamista, jota voi paeta sekä puheeseen että hiljaisuuteen. Pitää suhde elävänä. Ehkä se ei tauon jälkeen vaatisi aluksi kuin pysähtymistä ja katsomista? Kanavan avaamista toiselle. Läsnäoloa ensin itselle ja sitten toiselle.