Kotiäitiys ei ollut minua varten

Jäin äitiysvapaalle keväällä hieman alle vuosi sitten. Vauvan ollessa noin kolmen kuukauden ikäinen totesin, että vaipat, tissit, valvominen ja motoristen taitojen kehittyminen eivät riitä täyttämään sitä sosiaalista tarvetta, joka minulla on. Vauvakupla puhkesi pamahtaen. Olen yltiösosiaalinen eikä vielä ole sellaista hetkeä tullut, että ihmiskontaktikiintiöni olisi täynnä. Tarvitsen ympärilleni ihmisiä. Tarvitsen kohtaamisia, juttelua – minun pitää saada kuunnella ja keskustella. Minulle tekee hyvää saada asioita aikaiseksi. En ole hyvä olemaan paikallaan. Vielä olisi kuitenkin melkein kokonaisen raskauden verran vanhempainvapaata jäljellä. En tule selviämään tästä.

Pari-kolme kuukautta mammapiireissä oli virkistävää vaihtelua nuorison, seurakuntalaisten ja työkavereiden keskellä vietettyihin hetkiin. Kun neljäs kuukausi alkoi, totesin puolisolleni menettäväni hyvin mahdollisesti järkeni, jos en kohta pääse töihin. Hän vastasi, että sitten soitat työnantajalle ja kysyt, olisiko mahdollista tulla aiottua aikaisemmin töihin.

Puolisoni olisi valmis jäämään kotiin, ja lisäsi vielä: ”that’s the dream”.

Vanhempainvapaalta takaisin töihin

Minulla on mahtava työnantaja (kiitos Kangasalan seurakunta!), joka mahdollisti paluuni takaisin töihin. Meillä on neuvolassa uskomattoman hyvä ja ymmärtäväinen terveydenhoitaja, joka rohkaisi toimimaan itsetuntemukseni mukaan ja menemään töihin. Lapsi pärjää isänsä kanssa ja olisi erinomaista heidän väliselle suhteelleen viettää arkea ja päiviä yhdessä. Huokaisin helpotuksesta ja pakkasin papinpaidat valmiiksi.

Kuinkakohan kova ikävä päivän aikana tulee? Tulenko katumaan tätä päätöstä? Montako kertaa pitää pumpata maitoa työpäivän aikana? Pystynkö keskittymään ollenkaan työntekoon, jos ajattelen koko ajan, miten kotona sujuu? Tunnelmat olivat ristiriitaiset. Olin samaan aikaan helpottunut: koska meillä oli tarpeeksi rohkeutta tehdä tämä päätös, kiitollinen: koska puolisoni halusi jäädä kotiin vauvan kanssa, ja ahdistunut: mitä jos lapseni ei muista minua enää työpäivän jälkeen?

Onneksi uskalsin, onneksi olin rohkea

Töihinpaluu ei kuitenkaan ollut niin hankalaa eikä vaikeaa kuin luulin. Koen olevani etuoikeutetussa asemassa, kun perheellämme on mahdollisuus tällaiseen järjestelyyn ja iloitsen erityisesti siitä yhteydestä, joka puolisollani ja vauvalla on kehittynyt poissa ollessani. Heillä on omat juttunsa, naurunaiheet ja arjen rutiinit. Iltapäivisin saan viettää aikaa heidän kanssaan ja kahdestaan lapseni kanssa aivan erilaisin voimavaroin, kuin jos olisin kaikki päivät kotona. Nautin siitä, että saan tehdä töitä. Saan kohdata ihmisiä, olla tukena ja tuomassa toivoa. Erityisesti tänä keväänä kirkon sanoma on ainutlaatuinen kaiken keskellä – saan olla julistamassa teoin ja sanoin toivon ja rakkauden sanomaa kriisin keskellä. Samaan aikaan saan olla äiti ja vaihtaa vaippoja, iloita lapsen uusista taidoista ja nauraa hänen kanssaan leikin keskellä.

Kotiäitiys ei ole kaikkia varten.

Olen hyvä äiti, vaikka palasin töihin vauvan ollessa vasta vähän yli puolivuotias. Olen hyvä äiti juuri sen takia, että palasin töihin. Vanhemmuus ja pappeus ovat molemmat kutsumuksia. Kumpikaan niistä ei lähde minusta ja niille molemmille on tilaa.

Pääsiäisen saimme viettää koko perheen kesken kotona, kun vietin lomapäiviä. Katsoimme yhdessä telkkarista jumalanpalvelusta ja kaipasin kirkkoon. Samalla ihmettelin, miten olemme saaneet kasvatettua pienen ihmisen, joka sulavasti oppi seisomaan tukea vasten kiirastorstain jumalanpalveluksen aikana. Siinä hetkessä pyhä kosketti.

Heidi Pitkänen

Kirjoittaja on ihmiskontakteja janoava ja keskusteluja rakastava yhdeksänkuisen vauvan vanhempi sekä Kangasalan seurakunnan nuorisopappi