Kokemuksia ja ajatuksia unenajan läheisyydestä; miksi tuntuu niin hyvältä nukkua lähekkäin

Nukuin pari yötä yksin, ja halasin nukkuessani tyynyä, kun rakastettuni oli matkalla. Koetin ujuttaa itseni koko sängyn alalle ja nauttia vapaasta venyttelevästä täys-X-asennosta sekä pidennetystä K-asennosta. Nukahdin, nukuin ja heräsin. Aika vähäinen kokemus, kuin aneeminen tai muuten vähäverinen.

Tyyny on jotain, mistä pitää kiinni ja sängyn pinta jotain, mitä vasten painautua, mutta jäin tietysti kaipaamaan rakastettuni läsnäoloa ja kehon mittaa untani vasten.

Kun nukun hänen kanssaan, se on kuin manner ja saari, joita yhdistää mannerjalustan kiinteä silta, joka kulkee katkeamatta veden allakin. Minä olen ulapan saari ja hän on mantereen vakaa rauha – minun mielestäni. Olen se nukkuja, joka pitää kiinni kosketuksesta läpi unenkin, koska haluan varmistaa, etten ajelehdi yksinäisille vesille oudoksi ja arvoksi, vaan olen juuri niissä koordinaateissa, joissa pitääkin.

Nukahdettuani tietoisuuteni häviää uneen, mutta minusta tuntuu siltä, että kehon aistivuus rekisteröi koko ajan toisen olemusta ja lämpöä, raajojen ihanaa painoa, lähellä nukkuvan hidasta ruumiillisuutta, ja on sen ääreen kiertynyt. Tietoisuuden tuolla puolen jokin minussa nauttii. Sen täytynee olla niin, koska aamulla herään tyytyväisenä.

En muista heränneeni vastaavalla tavalla tyytyväisenä yksin. Kokonaisen toisen ihmisen merkitys puuttuu nukkumisesta aina silloin.

Toisinaan ajattelen säälin tuntein murrosikäisiä ja teinejä ja nuoria, jotka joutuvat nukkumaan aivan yksin vuosikaudet. Lapsena on saanut nukkua sylissä ja jossain vaiheessa se on loppunut. Matka sellaisen kehollisen läheisyyden loppumisesta siihen saakka, että saa taas nukahtaa ja nukkua ja herätä toisen ihmisen läsnäolon piirissä on kylmien vuosien mittainen.

Ehkä ajatus kertoo enemmän minusta kuin siitä, mitä nuoret ajattelevat. Mutta muistan, että lasten nukuttaminen oli merkityksellisen tuntuista: istua vuosien ajan sängyn vierellä lattialla ja lepuuttaa kättään nukahtavan lapsen olalla ja selällä – illalla ja yölläkin aika usein. Sen läsnäolon tarkoituksen ja tarpeellisuuden tunsi selvästi.

Ihan samanlainen läsnäolon tarve ja tarkoitus tuntuu minussa unta hakevana, aikuisena nukahtavana, nukkuvana, vain vähän toisella tapaa. Siinä on rauhan lisäksi iloa myös, riemukkuutta löydetystä läheisyydestä.

Sellainen unenaikainen läheisyys on kaukaisempaa juurta kuin rakastajan ja rakastetun läheisyys, mutta tällaiseenkin suhteeseen se kyllä kuuluu. Lempeään limittäiseen lepoonhan intohimon uuvuttamatkin unessa vajoavat.

Terveisin, J