Kohtaamisia tuulikaapeissa

Kohtaamisia tuulikaapeissa

” Hei huikkaatko mun lapselle siihen, että oon ihan just siellä!” Saan vastaani hymyn ja peukutuksen kiiruhtaessani liikennevaloissa tovin muita vanhempia jäljessä pihamaalle. ” Auto hajos sit lopullisesti”, juttelee toinen äiti sulloessaan naulakko-hässäkän keskellä askartelun tuotoksia ja likaisia sukkia lapsen reppuun. Iltapäivän kuhina muistuttaa muurahaiskekoa. ” Vitsi mulla ei oo mitään välipalaa kaapissa näille, pakko jaksaa mennä kaupan kautta”. ” Hei mä keksin, tulkaa meidän ohi niin mä juoksen teille meiltä pari banaania ja jotain”. ”Oi, voisitsä?! Ihana! ”, vuoropuhelu kuuluu läheltä. ” Me ollaan sit päädytty eroon.” Tutuksi tulleen perheen isä muodostaa huulilta luettavan kirosanan, silmät punehtuvat mutta lasten kamppeiden pakkailu palauttaa tähän.  Puhki kuluneet lapsen housut tarjoavat konkretiaa tähän- tässä hetkessä ei ole tilaa enempään. Mutta me kohtaamme, näemme toisemme, kuulemme isoa ja pientä päivittäin.

Päiväkotien, koulujen ja harrastuspaikkojen tuulikaapeissa tapahtuu paljon. Naulakoilla huokaistaan yhdessä, ihastellaan sinun, minun ja meidän lapsia. Silitetään toista ihmistä. Annetaan olojen olla. Punnitaan, kenelle kanssavanhemmalle jaan mitäkin. Tervehtiä nyt voin kuitenkin, vaikka en olisikaan varma kenen lapsen läheinen tuo portilla vastaantullut olikaan. Pienet eleet- mikä voima niissä onkaan! Avatut ovet, hanskan nostaminen toisen puolesta, hymy, toivotus (kolmikirjaiminen moi ja hei, ne ovat nopeitakin) ja tilan antaminen vaikkapa kuivauskaapille pääsyä ajatellen voivat ilahduttaa väsynyttä, nälkäistä, kaikenlaista kanssaihmistä.

Filosofi Esa Saarinen on kysynyt mitä tulee paikalle, kun sinä tulet paikalle? Toisinaan havahdun, miten voimakkaasti tunnelmat tarttuvat minulta ja minulle. Vaikeat olot, ilon pirskahtelut, levollisuus.  Mitä tuon mukanani päiväkodin tai koulun tuulikaappiin? Myötätuulta ei aina jaksa kuljettaa mukanaan. Jotkut hetket, päivät ja viikot kun ovat vain niin yksinkertaisen haastavia, ärsyttäviä, vaikeita, usvaisia. Mutta todellisuutta lienee se, että joka kerran muiden keskelle astuessani annan itsestäni jotain, johon toinen reagoi. Tekemiseni, sanomiseni ja olemiseni on aina suhteessa toiseen ihmiseen. Kohtaaminen jättää jäljen. Mitä tänään sanoa tai tehdä tuulikaapeissa?

 

Lämpimin läikähdyksin,

Päivi