Kivi kämmenellä vie rannalle, jolla kävelimme yhdessä katsellen vesilintujen soidinta

Kylmät illat ovat saapuneet marraskuun myötä. Hain vintiltä käyttöön yhden talvitakin lisää, ja lähdin sen kanssa liikenteeseen. Kun kävelin katua alas metroasemalle, laitoin kädet syvälle taskuihin. Vasemman käden sormet löysivät kaskun pohjalta pyöreähkön, rastaanmunan kokoisen kiven. Suljin silmät hetkeksi ja muistelin, mistä se oli tullut.

Me olimme kävelleet rannalla, rakastettuni ja minä, Ruotsissa, keväällä. Itämeren rannalla, kun muuttolinnut olivat saapuneet ja ensimmäiset kukat olivat murtautuneet talven harmauttamasta maasta. Poimin kiven rantasoraikosta ja pitelin sitä kädessä lämpiämässä.

Olin jättänyt kiven takin taskuun juuri siksi, että se veisi minut tarpeen tullen takaisin sinne kevätloman maisemaan. Minulla on useita sellaisia kiviä eri takkien taskuissa. Yhdessä taskussa on kastanja ja joissain muutamia vieraiden maiden kolikoita. Niillä kaikilla on sama tarkoitus. Jos alkaa tuntua raskaalta, vaikka sitten töissä ja muussa sellaisessa yhteydessä, ne ovat portteja toiseen maailmaan. Meidän matkojemme paikkoihin.

Kun olin ala-asteikäinen, luin ensimmäisen kerran Ernest Setonin kirjan Kaksi partiopoikaa. Se on mitä ihmeellisin predigitaalisen ajan opaskirja toimeliaaseen, luovaan ja luonnossa tapahtuvaan elämään lapsille ja eriteineille. Muiden hienouksien ohessa siinä esitellään, miten tehdään muistipussi intiaanien tapaan. Mukana kuljetettavassa pussissa on koottuna pieniä kappaleita, joiden tuoksu ja tuntu auttaa, jos kantaja on vaikka pitkällä matkalla, kuljettamaan mielen kotiin.

Tuo kivien, pihkakyynelten ja muiden vastaavien kyky toimia mielen kuljettajana jäi kiehtomaan minua siitä hetkestä alkaen, jolloin siitä luin. Olen huomannut, että ne tosiaan toimivat minunkin osaltani tuolla tavalla.

Ehkä noiden taskuihin varastoitujen kivien sormeileminen ja koskeminen on sellaista, mitä muodikkaasti kutsutaan groundingiksi tai maadoittamiseksi. Jotakin se yhtä kaikki tekee ja jotenkin se keskittää mieleni noihin mukaan poimimisen paikkoihin. Se on yksinkertaista ja se toimii.

Tuon pyöreän kiven kautta me olemme yhä siellä rannalla. Itämeren vesi on vielä aivan liian kylmää kahlaamiseenkaan, mutta se on kaunis, matalat aallot ovat kauniit. On tosiaan kevään valo. Olemme kahdestaan, melkein kuin olisimme kahdestaan koko saarella. Minä aion laittaa myöhemmin iltapäivällä ruokaa, pysähdymme kaupassa palatessamme rannalta. Lipputangoissa on solakoita viirejä sinikeltaisissa väreissä. Kaikki se koettu on käden ulottuvilla. Nämä arvokkaat muistot, ja kerään niitä lisää. Taskuja riittää kyllä.