Kiitollisuus muuttaa elämän ja tekee siitä kauniin

Sateinen, kylmä maanantai iskee vasten kasvoja lämpimän, kesäisen viikonlopun jälkeen. Apaattinen ja hidas päivä. Laahustaessani aamulla jyrkkää mäkeä ylös mietin, että tämä pohjaton ankeus oli viime viikonlopun hinta. Oli niin ihanaa, lämmintä ja kesäistä. Painan pääni alas, kun sade tihuuttaa vasten naamaa. Haluaisin hävitä tähän harmauteen, liueta sateeseen.

Lapsuuteni mielenmaisemaan kuuluivat virret, joissa kiitetään. Kiitetään jokaisesta elämän hetkestä, päivänpaisteesta ja pimeydestä. Ennen kiitettiin Jumalaa vaikka hammasta purren. Nykyään kannustetaan kiittämään kai vain oman mielen vuoksi. On tehty tutkimuksia, joissa on havaittu kiitollisten ihmisten voivan paremmin.

Monta vuotta sitten, pieni vauva sylissäni en pystynyt tuntemaan kiitollisuutta. Tai tietenkin olin kiitollinen. Olin onnellinen terveestä, suloisesta vauvasta. Haaveeni perheestä oli toteutunut.  Mutta jokin epämääräinen ahdistus, möykky sisälläni jarrutteli. Laittoi reunaehtoja ja kuiskutteli pelkojaan. Niin epämääräistä se oli, että sen sanoittaminen on vaikeaa. Se varoitteli ja houkutteli suojautumaan. Ettei vaan sattuisi.

Nykyhetki karkasi levottoman mieleni vaellellessa siellä ja täällä. Tajusin, että jotain pitää muuttaa, mutta en tiennyt mitä. Kunnes aloin kiittää. Se muutti elämäni, koska se muutti sisimpäni.

Vastuu lepäsi harteillani niin raskaana, ettei ilolle ollut sijaa. Kuvittelin kaiken riippuvan minusta. Taustalla kummitteli hahmoton ajatus: Jos en toimisi oikein, niin menettäisin vauvani. Menettämisen pelkoni vei ilon lahjasta, jonka olin saanut. Vuorotellen surin mennyttä ja huolehdin tulevasta. Mitä jos en osaa tai mitä jos en riitä. Voimat loppuivat jo pelkästä ajattelemisesta. Nykyhetki karkasi levottoman mieleni vaellellessa siellä ja täällä. Tajusin, että jotain pitää muuttaa, mutta en tiennyt mitä. Kunnes aloin kiittää. Se muutti elämäni, koska se muutti sisimpäni.

Kiittäessä kohtasin sen tosiasian, että kaikki on lahjaa. Ihan kaikki. Ja jos kaikki on lahjaa, myös luopumisen hetki on väistämätön. Kiittäessä suostun siihen kipuun, että tämä ei jatku ikuisesti. Enkä minä mahda sille mitään. Minun on joskus annettava tämä lahja pois. Kiittäessä suostun myös siihen, ettei asiat riipu minun suorittamisestani tai suorittamatta jättämisestä. Elämä on oman mieleni tai jaksamiseni rajoja suurempaa.

Sain elää tämän rakkauden ja nähdä sen kaikki puolet. Sen syvyyden ja sen rajat. Löysin kipuni, mutta myös voimani.

Pyöräillessäni happea täynnä olevassa illassa mietin olisinko valmis kiittämään tästä haavasta. Voisinko olla kiitollinen siitä mitä häneltä sain? Sain elää tämän rakkauden ja nähdä sen kaikki puolet, sen syvyyden ja sen rajat. Löysin kipuni, mutta myös voimani. Olin osa hänen tarinaansa ja hän oli osa minun tarinaani. Me loimme yhteisen elämän ja myös päätimme sen yhdessä. Annoin niin paljon, koko elämäni. Siksi tämä sattuu, tämä luopuminen, irti päästäminen.

Tänään päätän valita kiitollisuuden. Kiitän hänestä ja kaikesta mitä yhdessä saimme: kärsimyksestä ja kasvusta, valosta ja varjosta. Ehkä se vapauttaa minut syyllisyyden ja suorittamisen kierteestä läsnäoloon ja rakkauteen. Näkemään elämän rosoissa kauneuden. Jokaisen ihmisen lahjan ja kärsimyksen alta nousevan uuden elämän: Pääsiäisen salaisuuden.

Toivovaisin terkuin, Annele