Keski-ikäisyys, kaipausta vai kiitollisuutta

Minulla on rakas serkku, isosiskon korvaaja, joka on minua kymmenen vuotta vanhempi. Hän onnitteli minua kymmenisen vuotta sitten sanoilla ”väli neljänkympin ja viidenkympin välissä on elämän parasta aikaa.” Jostain kumman syystä tuo ajatus upposi syvälle tajuntaani – ja aiheutti viidenkympin kriisin. Sillä aika neljänkympin ja viidenkympin välillä oli todellakin ollut antoisaa ja ihanaa. Täyttä elämää. Minulle tuohon aikaan osui kiihkein aika perhe-elämässä. Matkustelimme paljon, pojat harrastivat aktiivisesti ja sosiaalinen elämä oli vilkasta. Remontoimme antaumuksella rintamamiestaloa. Mies perusti yrityksen. Minä toteutin pitkäaikaisia opintohaaveita ja kehityin ammatillisesti. Ja valitettavasti menetin molemmat vanhempani ja minusta tuli lapsuudenperheeni vanhin. Tuntui, että niihin kymmeneen vuoteen mahtui enemmän kuin edeltävään kolmeenkymmeneen konsanaan.

Yllättäen elämä ei sitten loppunutkaan kun täytti viisikymmentä. Viidenkympin ja kuudenkympin välinen elämänvaihe näyttääkin olevan hyvin mielenkiintoinen – jopa antoisa. Mutta hyvin, hyvin erilainen kuin edeltäjänsä.

Ikävöinnin kahdet kasvot

Välillä suorastaan hyrisen tyytyväisyyttä siitä, että minulla ei ole enää pieniä lapsia. Kaikki sympatia teille, jotka tällä hetkellä tasapainoilette etätöiden ja pienten lasten kanssa. Minä nautin kun voin taas harrastaa ja uppoutua työntekemiseen. Kunnes taas iskee kaipaus aikaan kun lapset olivat pieniä, kaipaus joka on suorastaan sielua kaivertavaa. Ikävöin aikaa kun lauantain suuri juttu oli saunan jälkeisen pillimehun valinta, tai kun pitkän työpäivän jälkeen ei millään olisi jaksanut lukea kolmatta iltasatua, ja vanhempainiltoihin meneminen veti pinnan kireälle. Ikävöin niitä ihmisiä ja sitä härdelliä ympärilleni. Ikävöinnin lisäksi haksahdan myös aina välillä jossitteluun ja entisen toimintani arvosteluun. Olisiko pitänyt sittenkin tehdä sitä ja tätä. Olisiko sittenkin pitänyt toimia niin ja näin. Enkö tajunnut, että lapset olisivat tarvinneet sellaista ja tällaista. Ja oliko meidän parisuhdekin aika ontto, saivatko pojat sittenkään hyvän parisuhteen mallia?

Jonkin aikaa sitten luin itseäni viisaamman henkilön kommentin, joka vapautti ajatuksia. Ikävöinti voi merkitä paitsi surua, myös syvää kiitollisuutta. Totta – kun vaihdan näkökulmaa, tunnen kiitollisuutta siitä, että minulla on kaksi ihanaa poikaa, joista on kasvanut kaksi mahtavaa yksilöä. Kiitollisuutta siitä, että parisuhteemme mieheni kanssa on kestänyt kaiken tuon perhe-elämäksi kutsutun hässäkän läpi. Kiitollisuutta siitä, että työn ja perhe-elämän ohella sain opiskella. Kiitollisuutta siitä, että sain hoitaa vanhempiani. Kiitollisuutta siitä, että mieheni on aina antanut minun olla oma itseni ja toteuttaa jos jonkinlaisia haaveita. Kiitollisuutta siitä, että minulla on ollut mahdollisuus kehittyä työelämässä. Okei – remontoinnin olisi voinut jättää vähän vähemmälle, mutta onhan tämä toki nyt ihan kiva talo.

Rohkeutta uuden edessä

Ajankulumista on vaikea hahmottaa. Pohtiessani kolmeakymmentä vuotta taaksepäin, tajuan sen olleen yksi hujaus. Hujaus, joka sisälsi paljon valintoja, päätöksiä ja tapahtumia. Muistan kun esikoiseni syntyi. Muistan kristallinkirkkaasti kun tulin esikoisen kanssa sairaalasta kotiin. Vanhempani tulivat heti katsomaan vauvaa – itseasiassa taisivat jo olla ovella odottamassa. Kun muutaman tunnin kuluttua he olivat lähdössä kotiinsa, minä istuin vauva sylissä sohvalla ja aloin itkeä lohduttomasti. Vieläkin pystyn palauttamaan tuon hetken ja sen tunteen: kauhua, pelkoa ja epätoivoa. Ainoa ajatus päässäni sillä hetkellä oli, että en ikinä saa tätä lasta pysymään hengissä. Ja kappas, niin vain kävi, että nyt hän on lähes kolmekymppinen maisterismies oman elämänsä kynnyksellä. Mies, jota äitinä saa katsoa sekä henkisesti että fyysisesti ylöspäin. Kyllä, tämä on ehdottomasti kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että olen saanut olla mukana pienen ihmisen elämässä – ja saan edelleen olla osa tuon ison miehen elämää.

Nyt kun omat lapset ovat oman elämänsä kynnyksellä, tai oikeastaan jo osittain sen eteisessä, myös minun tulee päättää jäänkö itse vanhaan vai rohkenenko myös minä astua uuteen. On ihanan kutitteleva ajatus, että tämän ikäisenä ja tällä elämänkokemuksella voi vielä aloittaa uuden vaiheen. Samalla on kuitenkin omien kokemusten kautta vahva tietoisuus siitä, että elämä ei todellakaan tule menemään omien suunnitelmien mukaan. Mutta – vain minä itse voin päättää, jäänkö haikeana vaalimaan mennyttä omalle kynnykselleni, vai astunko uudesta ovesta rohkeasti ja avoimin mielin sisään. Se on minusta kiinni. Hitto soikoon, tässähän on vielä elämää elettävänä. Eikä mikään pyyhi pois sitä, mitä on jo ollut. Montakohan kertaa vielä joutuukaan toteamaan, että sepäs taitaakin olla vasta tämä vuosikymmen joka on ihmisen parasta aikaa. Elämä on laiffii 🙂