Kenen tarinaa sinä toistat?

He kävivät kerran terapiassa. Mies oli muuttunut mykäksi ja nainen nalkutti yhtenään. Mies ei jaksanut tarttua kotitöihin ja nainen nalkutti lisää. Siivosi ja nalkutti.  Nainen varasi ajan ja kertoi vastaanotolla, ettei jaksa enää tätä valitusta. Eniten hän on väsynyt siihen ja siihen, että on kadottanut yhteyden mieheen.  

-Yritän saada sinuun kontaktin, ymmärrätkö?

Mies sai kakistettua ulos, ettei pysty vastaamaan naiselle mitään, koska nainen muistuttaa nykyään liikaa naisen omaa äitiä. 

Nainen oli hiljaa ja mietti asiaa. Nyökkäsi.

Kenen tarinaa sinä toistat, kysyi terapeutti mieheltä.

– En, kai minä kenenkään. Omaani lähinnä. 

Mies oli myöhemmin sitä mieltä, että terapiasta ei ollut mitään hyötyä eikä hän halunnut varata uutta aikaa. Kuitenkin he yhden istunnon jälkeen päättivät varata pitkästä aikaa matkan lempikaupunkiinsa. Lomalla he kävelivät käsikädessä eikä naisen tehnyt yhtään mieli enää nalkuttaa. Mies puhui niitä näitä ja hymyili. Hän hymyili naiselle.  Juuri ennen matkaa he olivat siivonneet yhdessä.

– Sen päivän jälkeen Pertti ei ole enää vajonnut omaan maailmaansa. Tai korkeintaan tosi lyhyeksi ajaksi. Kun se terapeutti kysyi  kenen tarinaa hän itse toistaa, mä luulen, että se ensimmäistä kertaa tajusi, että se on alkanut muistuttamaan omaa isäänsä. Ja isää hän oli pelännyt lapsena. 

– Siis te kävitte kerran terapiassa ja se riitti teille?

– Joo

– Vaikea uskoa, että se olis noin pienestä kiinni.

Joskus oivallus vaatii vain yhden väliintulon. Yksi oivallus voi muuttaa oleellisesti suuntaa, mihin on menossa. 

 

Ystävällisin terveisin,

Minna Tuominen

 

p.s. Tämä tarina keksitty tositarina. Juuri näin se ei  ole tapahtunut kenellekään, mutta vähän sinnepäin monellekin.