Kallisarvoinen päiväni- millä kuormitun ja mitä minusta on jäljellä lähimmilleni?

Kallisarvoinen päiväni- millä kuormitun ja mitä minusta on jäljellä lähimmilleni?

Esikoinen soittaa pianolla tuttua sävelmää juhannuksen jälkeisellä viikolla. Taaperoikäinen lirauttaa pisun matolle juuri kun kertosäe raikaa; ” Nyt sitä saa, nyt sitä saa vatsansa täyteen puuroo…” ”Joulu on taas” alkaa kolmatta kertaa alusta kun naapurin kissa sujahtaa ovestamme sisään. Taapero tervehtii suloista ystävää hännästä kiskaisten ja säikähtää kissan säikähdystä. Pakastevadelmien kuljetusoperaatio on sillä aikaa hitusen epäonnistunut. Jääkaapilta keittiön pöydälle kulkeva polku on marjaliemen täplittämä. Vieressä olleen puhtaan pyykin kori sisältöineen on saanut osansa.

Koitan hengitellä. Lasken kymmeneen. Mutta on jo myöhä. Väsymykseni kuorrute- kiukku- kuplii rintalastassa ja sykkii ohimoissa. Pari tilannetta ja liikkuvaa osaa viiden minuutin aikana lisää ja minussa kuohahtaa.  Kivahdan ja korotan ääntäni, mopo on vähintäänkin lähdössä keulimaan käsistäni. Vaikeat tunteet tarttuvat herkästi muille ja tajuan kiukkuni vaikuttaneen- esikoinen alkaa itkeä. Lapsi lataa syyllistävää settiä kaipuutaan ja toiveitaan heijastellen isoin kyynelin; ”Sä et äiti tänään ollut paljoakaan kotona- Ja mun kavereille sä oot niin ystävällinen”.  Tämän hetken vielä jaksan (tällä kertaa). Silitän, kätken kasvoni kesätuulen tuivertamaan tukkaan. Samaan, jonka haituvia synnytyssalissa haparoiden koskin.  Lohdutan ja kuulen. Onnistun pysähtymään. Nyt tarvitaan tätä-pitkää halausta. Ei auta sanoa, että äiti on ollut kyllä kaikkina muina päivinä tällä viikolla kotona. Nyt vain ollaan. Väsymykset yhteen kietoutuneina. Kaiken keskellä taapero ilmoittaa äänekkäästi päivän pituuden riittävän. Nukkumaan.

Miten päivänsä voisikin rakentaa siten, ettei iltaisin olisi hyytävä väsymys ja kiukku, raivo tai itku läsnä? Ainakaan liian usein. Miten olla tietoisempi niistä ärsykkeistä ja yllykkeistä, joiden sallin tuhlata voimiani ja energiaani? Omien voimavarojemme rajallisuus on todellisuutta ihan jokaiselle meistä- ja jotain todellisuutta voimilla ja energialla rakennamme. Kun elämä tuo eteen ajanjaksoja, jolloin mietin mitä päivän tai puolen tunnin aikana ehdin ja mitä olisi tärkeää ennättää, olkoot läheisimmät rakkaani etulinjassa aina. Myötäelävä hymiö ystävälle. Puolisolle viesti töihin. Hipaisuja. Valmiiksi tehty voileipä. Suukkoja lapsille- niin paljon kuin suinkin vastaanottokykyä löytyy. ”Millainen kesäpäivä sulla on ollut?” Kiinnostaa aidosti. Älypuhelimella voisin katsella hassuja eläinvideoita tai houkuttavia nettikaupan tarjouksia. Ehkä jäänkin tuijottelemaan kesätuulen ennalta-arvaamattomia liikkeitä pihapuun lehdillä.

Uskon läpinäkyvyyden ja aitouden voimaan.  Haluan luottaa sen olevan merkityksellistä, että valaisen muille motiivejani. Pyytäessäni vilpittömästi anteeksi kiukkuni äärellä sanottua ja tehtyä pyydän samalla uutta alkua. Yhteydelle jatkoa. Väsyneen äidin on lupa elellä muiden lailla itseään armahtaen ja vastuunsa tunnistaen. Näin ajattelen. Kun voi pyytää, saada ja antaa anteeksi yhteys muiden kanssa voi olla auki. Yhteys, jota värittää sanani, tekoni ja laiminlyöntini.  Lasken kymmeneen ja hengitän.

Hetkiin ladatulla elämänmaulla moikaten,

Päivi