Kaiken keskellä yksin(kö?) #ruuhkavuodet

Lapsi kiljuu ja heittäytyy lattialle. Murkku paiskoo ovia. Äiti huomauttelee. Anoppi katsoo merkitsevästi. Pomo tarvitsee raportin, mieluiten heti. Taas yksi ystävätär pyytää kaasokseen. Pyykkikasa muistuttaa Mount Everestia. Mummo kaipailee käymään. Keittiön lattia on tahmea. Kuntosalikortti hautautuu kassin pohjalle. Kummipojan lahja on hankkimatta. Konmaritus on kesken. Eteisestä tuskin mahtuu läpi. Kaikki vaativat minulta jotain. Jokainen. Sinäkin. Varsinkin sinä!

Mielikuvissani näen teidät kaikki vyörymässä ylleni vaatimustenne kanssa. Niiden voima musertaa minut. Silmissä mustenee. Tuntuu, että kaadun.

Sitten yhtäkkiä näen edessäni sinut pieni kukka kädessäsi, tukka vähän sekaisin, huulillasi ujo hymy. Sellaisena kuin sinuun rakastuin. Havahdun ja etsin sinut katseellani. Istut kumartuneena läppärisi ylle. Maksat laskuja verkkopankissa ja otsasi on kurtussa. Haukkaat samalla voileipää, josta koira yrittää myös saada osansa. Nuorimmainen kiskoo sukkaa jalastasi. Vilkuilet kelloa ehtiäksesi treeneihisi edes kerran tällä viikolla.

Kävelen luoksesi ja kosketan hellästi hartiaasi. Nostat katseesi. Sammutat koneen ja nouset ylös. Otat minut syliisi ja painat itseäsi vasten. Olemme lähekkäin varovasti, tunnustellen. Lämpö sulattaa meidät ja otteesi tiukkenee. Tuntuu kuin meistä kahdesta väsyneestä syntyisi yhdessä uutta energiaa.

Vilkaiset kelloon. Suukotat minua kevyesti, virnistät anteeksi pyytäen ja syöksyt treeneihisi. Katson ympärilleni. Kuopus imee tyytyväisenä sukkaasi. Kello raksuttaa. Otan kupin teetä ja istun sohvalle. Ehkä maailma ei sittenkään kaadu. Ainakaan vielä tänä iltana.

 

(Kuva Gerome Viavant)