Joutilaat hetket tarjoavat mahdollisuutta rakentaa yhteyttä lapseen

Istun ekaluokkalaisen lapseni kanssa odotusaulassa. Lääkärikäynnin alkuun on vielä aikaa. Pienet jalat heiluvat mukavan maltillisesti vieressäni. Tunnelma vaikuttaa otolliselta ajatustenvaihdolle ja yhdessä jaetulle hetkelle. Älylaitteet olisivat vain tiellä. Päätän repäistä- eli ihan olla vaan. Hetken istumme hiljaa. Sovin itseni kanssa, etten ota puheeksi järkyttävän kuraisia kenkiä. Lausahtaisin sen kuitenkin moitetta äänessäni. Sitä paitsi, mistä minä tiedän kuinka lystiä lapsellani on ollut kenkiä sotkiessaan!

Asemoin itseäni hetkeen, jonka keskelle mieleni pyrkii tuottamaan sitä, tätä ja tuota. Pilvet. Nyt katsellaan niitä.

Päätyseinän iso ikkuna saa meidät katselemaan samaan suuntaan. Tyttöselläni ei ole kipuja ja hän asettuu ihmettelemään pilviä. Se, miltä pilvet näyttävät mielikuvituksemme muovaamina hauskuuttaa meitä. Asemoin itseäni hetkeen, jonka keskelle mieleni pyrkii tuottamaan sitä, tätä ja tuota. Pilvet. Nyt katsellaan niitä. Pieni ihminen sanoittaa omaa pohdintaansa. ” Toi yks pilvi näyttäis mun pehmopossulta, jos sillä olis vielä joku nenä”. Se meidän koulun keittäjä kertoi tänään, että sillä on musta kissa.” ” Ai niin äiti, ne kirjavat sormikkaat kutittaa mua”. Tekemisiin ja suhteisiin liittyy monenmoista oloa. Lapsi kutsuu minua kuulemaan, tätä kaikkea omaansa. 

Lapseni tarvitsee katsettani, jolla ei mitata tai arvioida häntä. Muistutan itseäni tästä.

Joutilaisuuden hetkissä nousee pintaan sitä mille arjessa ei aina löydy tilaa. Pintaan päässeelle saatetaan tarvita vielä lisää huomiota. Kun jäsennämme olojamme, tajuamme olleemme tietyissä hetkissä vihaisia, surullisia, tyytyväisiä tai hämmentyneitä. Tunteiden kirjo on läsnä. Tavoitammeko mitä meissä tapahtuu ja miksi? Vaikeassa ei tarvitse möyhiä ja velloa – lupa sen olemassaololle on kuitenkin hyvä antaa. Toisaalta kupliva ilo voi tarjota nosteen, jonka turvin vaikeat asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Olot eivät olekaan tulleet jäädäkseen vaan ovat ohikulkumatkalla.

Katselen lastani. Mietin, miten monenlaisia uudistavat hetket voivatkaan olla. Nyt virkistyn verkkaisasta puheesta ja samasta ikkunasta katselemisesta. Lapseni tarvitsee katsettani, jolla ei mitata tai arvioida häntä. Muistutan itseäni tästä. Lääkäri on aikataulustaan myöhässä ja tänään se sopii meille. On niin tärkeää saada vain olla – ja palan halusta varjella tätä hetkeä. 

Toivon, että lapseni oppisi hallitsemaan ja karsimaan ärsykkeitä, jotka tulevat jallittamaan häntä lopun elämäänsä.

Josko onnistuisin mallintamaan lapselleni vaihtoehtoisia tapoja olla, ajatella ja toimia. Sitä, ettei kaikkea voi tai tarvitse ratkaista. Ei nyt eikä välttämättä lainkaan. Siinä missä elämä on turhankin usein levotonta huisketta haluan vahvistaa toimettomuuden ääntä. Jos vaikka kykenisin kuulemaan mitä nousee esiin kun touhotus taukoaa. Toivon, että lapseni oppisi hallitsemaan ja karsimaan ärsykkeitä, jotka tulevat jallittamaan häntä lopun elämäänsä. Kunpa lapseni oppisi erottamaan olennaisen, tiedostamaan. Jakamaan leipäänsä ja ymmärtämään, miksi on tärkeää toivottaa toiselle hyvää huomenta. Ajattelen, että tämäkin on ”pienen arjen viljelyä”, josta Olavi Sydänmaanlakka kirjoittaa teoksessa Lapsen ja nuoren viha.

Elämä on levotonta huisketta, riitaa ja rähinää olisipa se voittopuolisesti jotain muuta. Sitä toivon. Ja tämän toiveen keskellä pohdin myös Anni Alatalon mietteitä sielun väsymyksestä. Miten olla ja käyttää joutenolojaan tuon väsymyksen helpottamiseksi? Kuinka muuttaa tapaansa olla siten, että se voisi useammin johtaa hyvää tekevään? Josko riittävän usein lapseni saisi vahvistusta kokemukselleen, että hän on hyvää seuraa ja iloitsemisen arvoinen.

Lääkäri kutsuu meidät sisään. Pilvet jatkavat leikkiään ja minä peiliin katsomista aikataulujeni kanssa. Jään kurottamaan kohti uutta joutilaisuuden hetkeä.

Lämpimin terveisin, Päivi