Joulu tulee rakastetun sylissä levätessä
Viikon päästä on jouluaatto ja se tuntuu aika uskomattomalta. Miten se voi tulla jo nyt, ennen kuin olen ehtinyt jouluttaa juuri ollenkaan. Etenkään en ole ehtinyt laskeutua mihinkään joulumieleen. Jouluun on 152 tuntia, minä räpiköin vielä marraskuussa.
Mikäs siinä toisaalta, joulu tulee rysäyksellä, on siihen ehtinyt laskeutua paremmin tai hallitsemattomammin pudoten. Ehkä minä tänä vuonna sitten putoan päistikkaan jouluun, ja hyvä niin, kunhan vain lopulta löydän itseni sieltä.
Odotan joulua, erityisesti siksi, että se lupaa rauhaa ja hiljaisuutta. Erityisesti haluan valahtamista lepoon rakastettuni kanssa. Haluan sen hetken, kun joulunaika koittaa (eli jossain vaiheessa illalla ensi perjantaina), ja minä voin asettua makaamaan sohvalle pää hänen sylissään. Haluan levätä siinä kuin uppotukki meressä, keinahtaen vitkaan levon aalloissa.
Perhe- ja sukujoulussa on omat miellyttävyytensä ja niitäkin aspekteja mielelläni nautin. Eniten kuitenkin odotan rakastavaisjoulua. Se menee oikeastaan niin päin, että kun meidän joulumme saa, ja olen siihen sulautunut, minusta on kaikkiin muihinkin jouluihin.
Minulle tämän ajattelu paljastaa selvästi, miten parisuhde tosiaan on elämän ytimessä. Ensin pitää olla meidän joulumme kokemus, sitten voi olla joulu ylipäätään.
Nyt vielä olen se uppotukki kovalla kivikolla, mutta seuraavien päivien aikana nousuvesi tulee ja nostaa minut käsivarsilleen. Sitten ajelehdin kahdennenkymmenennenneljännen päivän rajan yli syviin vesiin.
Varmaankin sitten, kun olen ajelehtinut aikani, löydän talvisen rannan, jolta lähtee rekiretki tykkylumen painamiin kuusikoihin: helikellot soivat ja kulkuset kilisevät, ja perillä on karkelointia ja varpunen, joulupukki, hanget korkeat nietokset, vanha tonttu, kuusi, joulupukki ja very merry christmas. Kunhan vain me olemme siellä ensin, ja meidän aikamme.
151 tuntia jouluun. Laskeutumisvalmistelut siis aloitettu. Otan rakastettuani kädestä ja menemme kävelylle kaupunkiin. Alkumatkalla joulusyliin.