Jos et jaksa unelmoida niin ikävöi – odotus luo tilaa vastaanottaa se, mitä tarvitset

Kahdeksanvuotiaana seurasin, miten parikymppinen kehitysvammainen nuori mies hyppäsi äitini kaulaan ja sanoi: – Nyt tuli minun äiti. Olimme tulleet vierailulle kehitysvammaisten laitokseen, koska äitini oli päättänyt toteuttaa nuoruuden haaveensa kehitysvammaisten perhehoitokodin perustamisesta. Nuoren miehen nimi oli Timo ja hän oli kuullut hoitajilta, että kylään on tulossa “ei kenenkään äiti”. Koko elämänsä omaa äitiä odottanut päätti tarttua tilaisuuteen ja ottaa itselleen äidin. Siitä hetkestä asti hänellä oli äiti ja kaikkien suunnitelmien vastaisesti hän muutti kuin muuttikin meille.

Tämä on tarina, jota lapsuudessani kerrottiin aina uudelleen ja uudelleen. Se kuvasi sen, mitä äitini koki kutsumuksekseen ja josta tuli meidän perheen tehtävä. Se tuntui niin monin tavoin ihmeeltä! Timo sai kodin ja perheen, äitini rohkaisun uuteen alkuun, sysäyksen tielle, joka tuli kestämään kuolemaan asti.

Nuoruuden unelmointi taikoineen tuntuu kaukaiselta ja sen seitsemän sortin kukkien keräily lähinnä huvittaa puhumattakaan keskiyöllä alastomana kaivoon kurkistamisesta! Unelmointi on muuttunut sydäntä riipiväksi ikäväksi.

Odottamisessa on jotain hyvin kaunista ja koskettavaa. Se kertoo uskosta tulevaisuuteen, paremman huomisen toivosta, luottamuksesta, joka on ehkä tärkein asia elämässä. Nyt aikuisena mietin, miten Timo jaksoikaan odottaa niin monta vuotta. Mikä sai hänet uskomaan, että vielä koittaa päivä, jolloin äiti tulee häntäkin katsomaan niinkuin kaikkia muitakin. Pitkä odotusko sai aikaan päättäväisyyden, jolla hän epäröimättä astui esiin ja otti itselleen yllättäen auenneen tyhjän tilan: -Nyt tuli minun äiti!

Keskikesän juhlan äärellä en voi olla miettimättä meitä monia, jotka kaipaamme elämäämme erityistä ihmistä. Meitä, jotka emme jaksaisi enää odottaa. Nuoruuden unelmointi taikoineen tuntuu kaukaiselta ja sen seitsemän sortin kukkien keräily lähinnä huvittaa puhumattakaan keskiyöllä alastomana kaivoon kurkistamisesta! Unelmointi on muuttunut sydäntä riipiväksi ikäväksi.

Odottamiseen liittyy siunaus, kypsymisen lahja. Odotus luo tilaa vastaanottaa, antautua ja sitoutua, että olisit valmis heittäytymään uuteen, tarttumaan tilaisuuteen.

Odottavan osa on kuitenkin hyvä osa, kaikesta huolimatta. Odottamiseen liittyy siunaus, kypsymisen lahja. Odotus luo tilaa vastaanottaa, antautua ja sitoutua, että olisit valmis heittäytymään uuteen, tarttumaan tilaisuuteen. Odottaminen vaatii rohkeutta ja on erityisen vaikeaa sille, jolle on annettu paljon. Rikas voi asettua osaan, jossa valitsee, hyväksyy ja hylkää. Hänen ei tarvitse laittaa itseään likoon, kun voi hoitaa kaiken muuten: rahalla, kauneudella, vallalla tai röyhkeydellä. Silloin jää kuitenkin ihmeet näkemättä ja täyttymys saavuttamatta, sillä se tulee vain odotuksen ja itsensä antamisen kautta.

Kaikki, jotka ovat odottaneet tietämättä saavatko koskaan täyttymystä kaipaukselleen, tietävät miten loputtoman pitkältä lyhytkin aika voi tuntua. Jos et jaksa unelmoida, niin ikävöi. Anna kaipauksen tehdä työtä sisälläsi, sillä niinkuin autuaaksijulistuksissa sanotaan kärsivälliset perivät maan. Vanhassa käännöksessä puhutaan hiljaisista, heistä jotka eivät pidä itsestään ääntä. Heille luvataan valtakunta, uusi tulevaisuus. Jätän kaikille kaipaaville vielä tämän vanhan riparilaulun, joka on soinut mielessäni tätä kirjoittaessani.

“Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Luuk. 18:25

Toivovaisin juhannusterkuin, Annele

Olen äiti ja opettaja. Kirjoitan omasta erostani käsin tunteista, ihmissuhteista ja merkityksellisestä elämästä itseäni säästelemättä. Blogissani niinkuin elämässäkin ovat läsnä valo ja varjo, yhteenkietoutuneena.