Jos ero onkin haava, joka parantaa?

Hellin vuosia mielestäni hienoa ajatusta siitä, että ero ei ole välttämätön, jos vaan ihmiset suostuisivat kasvamaan suhteessa. Siis ilman eroa. Halusin kovasti onnistua siinä. Olla niitä, jotka pysyvät yhdessä ja kasvavat suhteessa. Oli iso asia myöntää, että tästä ei nyt tullutkaan kasvusuhdetta. Piti valita jähmetynkö tähän vai kasvanko yksin.

Äiti sanoi joskus minulle, että olin lapsena aivan liian kiltti. Se oli varmaan ihan totta siihen teini-ikään asti. Kun yrittää olla oikein kiltti kadottaa rajansa ja hukkaa itsensä. Ei enää tiedä, mitä ajattelee, tuntee tai tarvitsee. Nyt mietin, kuinka paljon hän silloin peilasikaan itseään. Ja miten paljon otinkaan hänestä mallia.

Luulen, että viha on ollut meille molemmilla todella vaikea tunne. Olen aina ollut huono puolustamaan itseäni ja sehän juuri on vihan tehtävä. Suojella, puolustaa, osoittaa rajat. Sen sijaan olen odottanut jonkun muun puolustavan minua. Mikä epärealistinen, lapsellinen toive. Ehkä myös tuhoisa. Sillä samalla annan toisille myös vallan määritellä rajani.

Olenkin ihan aidosti kiitollinen ex-miehelleni siitä, että hän auttoi minua löytämään omat rajani. Hän ei suostunut ottamaan vastuuta puolestani, joten minun oli tehtävä se itse. 

Aikuisuuteen kuuluu vastuu, mikä tarkoittaa myös vastuuta omasta itsestään. Aika usein se tarkoittaa myös itsensä puolustamista. Vaikka sitten ikävän ilmapiirin kustannuksella. Parhaiten se toimii, jos sen tekee ennemmin kuin myöhemmin. Nimittäin osoittaa rajan. Tehokkainta se on sanattomana viestinä.

Minä olen useimmiten osoittanut rajani myöhemmin. Vihani on purkautunut hallitsemattomana ryöppynä ja lukuisina syytöksinä, kun rajani on vaan ylitetty liian monta kertaa. Ei ihme, että olen pelännyt vihaani. Tuota hallitsematonta möykkyä sisälläni.  

Näillä spekseillä ei siis ole ihme, että minulle menee parisuhteessa sekaisin omat ja toisen tarpeet. Kun ei tunnista omia rajojaan, on vaikea tunnistaa toisenkaan ääriviivoja. Olenkin ihan aidosti kiitollinen ex-miehelleni siitä, että hän auttoi minua löytämään omat rajani. Hän ei suostunut ottamaan vastuuta puolestani, joten minun oli tehtävä se itse. 

On tietenkin surullista, että emme pystyneet löytämään yhteyttä erillisinä, kasvamaan yhdessä. Mutta silloin on parempi erota. Hyväksyä ja tunnistaa se haava välillämme, perheessämme ja sisällämme. Ottaa vastaan kipu, mutta myös sen lahja. Sillä jos kaikella on hintansa, niin kaikella on myös lahjansa. Elämä ei ole joko-tai, vaan sekä-että.  

Eroon tarvitaan vihaa. Ero pakottaa irrottautumaan ja tunnistamaan rajat, omat ja toisen. Täyttäessään omaa tehtäväänsä viha on rakentavaa ja voimauttavaa. Hän saa olla hän ja minä saan olla minä. Viha toimiikin vapauttajana. Tämä onkin haava, joka parantaa.  

Näinä aurinkoisina, lupausta täynnä olevina päivinä tunnen keveyttä, joka on ollut kadoksissa vuosia. Välillä ihan hätkähdän, sillä en ole tottunut tähän. Päiviin, jotka soljuu vapaina ja iloisina. Ääriviivoihini, jotka tuovat turvaa.

Toivovaisin terkuin, Annele