Itsekkyydestä

Minulle on aikanaan huomautettu, että lakkaa olemasta itsekäs ja tee lapsi. Olen tätä viime aikoina erityisesti miettinyt. En voi kieltää sitä, etteikö lapsi tuo aivan uudenlaisen perspektiivin maailmaan, joka lakkaa pyörimästä vain oman navan ympärillä, mutta kyllä mietin sitä  itsekkyyttä, jota lapsi tuo parisuhteellisen elämään.

Päässä pyörii koko ajan ajatuksia millainen olen vanhempana, miten minun aikani jakautuu, miten minä koen tilanteen ja toiminko oikein?  Sitä saattaa hyvinkin käpertyä omaan kokemusmaailmaansa ja kokea, että ottaessaan huomioon lapsen ja tekevänsä hänen ehdoillaan asioita, se riittää ja sitten on minun tunteitteni vuoro. Ja sitten kun molemmat vain odottavat vastaanottajaa, eivätkä olekaan valmiita vastaanottamaan enää toisen aikuisen tunteita.

Luulisi, että itsekkyyden lisääntymisen ymmärtää, jos omat  tunteet jäävät kohtaamatta. Eipä se menekään niin. Erityisesti sen huomaa silloin, kun laittaa puolison tarpeet omiensa edelle. Hups.  Olenkin tainnut useammin ajatella, että minulla on oikeus, enkä ole nähnyt sitä, että toinen aikuinen tarvitsee minua enemmän. Kun itse on tullut vastaan ja tulee vastaanotetuksi, muistaa, että näin sen pitääkin olla.