Hullu vuoteni 2018! Kun kaikki meni uusiksi
Vajaa vuosi sitten eroseminaarin ohjaaja kuvaili sitä, miten eron rytinässä menee helposti uusiksi moni muukin iso asia elämässä työstä ja asunnosta lähtien. Olin juuri muuttanut omaan asuntooni aivan perheemme yhteisen kodin lähelle ja mietin, että näinköhän. Minun elämässäni ei muutu muu kuin parisuhdestatus ja sekään ei tule elämässäni paljon muuttamaan. Vähänpä tiesin.
Tajusin käyväni läpi itsenäistymisprosessia ja ottavani vastuuta omasta elämästäni. En vaan tiennyt, miten perin juurin joutuisin sen tekemään. Onneksi.
Olin miettinyt omaa ratkaisuani pitkään. Juurikin tästä syystä. Ettei muuttuisi niin paljon. Jo vuosia sitten oli ystäväni selittänyt, miten halusi eron tullen säilyttää edes samat maisemat, arkireitit ja lenkkipolut. Että kaikkea ei pidä muuttaa kerralla. Se oli minusta viisautta jo silloin ja tätä pidin omana johtotähtenäni. Olimme työstäneet eroa niin kauan ja huolellisesti, että kuvittelin erilleen muuton olevan meille aikuisille vain pieni askel. Tajusin käyväni läpi itsenäistymisprosessia ja ottavani vastuuta omasta elämästäni. En vaan tiennyt, miten perin juurin joutuisin sen tekemään. Onneksi.
Nimittäin lähes varoittamatta olikin äidin vuoro jättää minut. Tai tietenkin meidät kaikki. Mutta minuun se otti lujimmin. Muutama hassu kuukausi, eikä ollutkaan enää lapsuudenkotia. Juhlapyhät olivatkin yhtäkkiä kovin tyhjiä. Ei ollutkaan enää ketään, jolle soittaa ja jakaa elämän pieniä ja suuria sattumuksia. En tiedä olisiko tunne ollut yhtään vähemmän raastava vanhassa kodissa. Mutta ainakin olisimme olleet yhdessä. Jokin olisi ollut niinkuin ennen.
Yhtäkkiä yksinäisyys olikin totaalista. Yhteisen kodin kautta jakaa yllättävän monia asioita, vaikka parisuhde vetelisikin viimeisiään. Onko tämä yksi siihen, miksi eroaminen on niin vaikeaa? Olenkin ikuisesti kiitollinen entiselle puolisolleni siitä, että vietimme äidin viimeiset päivät tiiviisti yhdessä. Tarvitsin sitä.
Myöskään työrintamalla ei askelmerkit menneet niinkuin kuvittelin. Syksyllä piti taas hypätä uuteen. Torstaina työhaastattelu ja perjantaina ensimmäinen työpäivä uusien työkavereiden kanssa. Lauantaina äidin hautajaiset. Maanantaina koulutus ja tiistaina oppilaiden koulu alkoi. Myönnän. Se viikko meni totaaliseksi selviytymiseksi. Päivä ja hetki kerrallaan. Katsellessani mennyttä vuotta ihmettelen, mistä voimat jokaiseen päivään tulivat.
Kuva: Tarja Kinnunen
Aavistinko tämän muutostuulen ja hyppäsin sen kyytiin? Vai veikö se mennessään? Mikä oli minun päätöksieni ja tekojeni seurausta? Mikä taas oli jo kauan sitten astuttujen askelten väistämätön, katkera seuraus? Päästinkö irti ja annoin vain virran viedä, kun olin aikani tapellut vastaan? Miksi tämä kaikki juuri nyt? En tiedä. Minulla on paljon kysymyksiä ja vain vähän vastauksia.
Hullu vuoteni on nyt ohi. En antaisi sitä pois, vaikken haluaisi elää sitä uudelleenkaan. Selvisin siitä. Sisäinen rauhani viestii minulle lohdullista viestiä, että asiat ovat jollain kummallisella tavalla menneet niinkuin niiden piti mennäkin. Hyväksyn sen, vaikka en täysin ymmärrä.