Hetkestä ja pysyvyydestä

“Kun tiedät, et enää ikinä. Voit vain etsiä hetken viipyilevästä sävelestä sitä mikä pysyy.”

(Barbery, Siilin eleganssi)

Matkustin junalla  pieneen kaupunkiin etsimään kaupungin keskellä olevaa puistoa. Liian kauan olin siirtänyt matkaani, vaikka olin tiennyt, että haluan sen tehdä. Kävelin asemalta kohti puistoa, joka kaukaa katsottuna  näytti pienemmältä kuin olin kuvitellut. Puiston keskellä näin sen heti -suuren puun. Kävelin sen luo. Se oli jotenkin suojaavana ja vahvana ylläni.  Siinä oli valtavasti lehtiä. Otin yhden lehdistä käteeni ja siinä hetkessä paljon kulki lävitseni. Näin hetkiä äidin kanssa ja valokuvia isästä. Näin pienen tytön keinussa ja sateisen maiseman ikkunasta.  Näin paljon rakkautta ja isoa ikävää. Silti kaikki oli hyvin. Puu oli siinä ja sen lehdissä minäkin näin saman.  Rakkaus on tarkkanäköistä.

“Joko olet nähnyt sen puun?”, äitini kysyi viimeisinä viikkoinaan minulta.  Vastasin etten vielä, mutta jonain päivänä etsisin sen. Tiesin mistä hän puhui.  Olin kuullut tarinan aiemmin. Se kuulosti silloin sellaiselta vanhan suomifilmin tarinalta. Äitini työskenteli sairaanhoitajana  ja rakastui sairaalaan tulleeseen mieheen. Sairaalan vierellä oli puisto, jonne he kävelivät ensimmäisillä treffeillään. Kävellessään he pysähtyivät puun vierelle ja huomasivat, että siinä puussa oli sydämen muotoiset lehdet.  “Sellaisia täydellisiä sydämiä”, äitini  sanoi. Oli hauska kuvitella puun lehtien täydellisiä sydämiä ja parikymppiset vanhempani katselemassa niitä.

Se oli heidän tarinansa, ajattelin silloin. Tänään ajattelen, että se on osa minunkin tarinaa.  Isääni en ehtinyt oppia tuntemaan muuten kuin äitini muistojen kautta. Opin paljon kaipauksesta ja opin jotain myös rakkaudesta.  Opin, että suru on yksi rakkauden lukuisista tunteista ja sen täytyy saada olla. Opin, että rakkaus on heittäytymistä, vaikka pelkää. Opin, että rakkaudessa on samanaikaisesti jotain niin helposti särkyvää ja ainutkertaista sekä jotain hyvin vahvaa ja pysyvää.