Esikuvia naiseudessa
Isäni kertoi minulle vasta aikuisena, että olen saanut nimeni Minna Canthin mukaan. Isä ja äiti olivat nimeä miettiessään toivoneet, että minussakin voisi olla jotain samaa tasa-arvon edistäjää, naisten ja vähäosaisten puolustajaa ja yhteiskunnallista vaikuttajaa kuin kirjailija Minna Canthissa. Miten voimaannuttava ajatus. Niemenannossa on tosin iso ristiriita, sillä minut kasvatettiin nöyräksi, vaatimattomaksi ja sopeutuvaiseksi. Mitä kiltimpi, sen parempi.
Ristiriitaista – niin kuin elämä yleensäkin. Nyt juuri Minna Canthin juhlapäivän viikkona yritän kääntää elämääni esikuvani sallimalle tielle: Minna Canth oli sitkeä ja rohkea ja kritiikistä huolimatta nosti näytelmissään uudestaan esille havaitsemiaan ristiriitoja ja vaikeita asioita. Varsinkin yläluokkaa ja valtaapitäviä hän uskalsi arvostella. Käsittämättömän ahkerakin hän oli, seitsemän lapsen yksinhuoltajana ja leskenä hän hoiti sekä kauppaa, lapsia että ajatteli ja kirjoitti. Ja kokosi ympärilleen laajan vaikuttajaverkoston uudistusmielisistä ajattelijoista. Miten houkutteleva ja kiehtova näky. Mitenkähän sitä sallisi itselleen jotakin tästä vaikuttajaminnan määrätietoisuudesta?
Tämä viikko alkoi myös Marian ilmestyspäivällä. Siis Jeesuksen äidin merkkipäivänä. Kirkossa on omistettu yksi päivä vuodessa Marialle ja hänen eriskummalliselle elämälleen. Kun enkeli esittää hänelle pyynnön ryhtyä Jumalan pojan äidiksi, hän ei mieti yön yli tai kutsu ystäviään pohtimaan asiaa, vaan hän alkaa laulaa ylistyslaulua. Hän suostui heti vaikeaan osaansa enempiä miettimättä. Ehkä hän ei tiennyt ihan mihin meni suostumaan. Monikaan ei uskonut sitä, että Jeesuksen isä oli itse Jumala taivaassa ja syntyvä lapsikin olisi koko elämänsä ajan erilainen. Kovin helppoa ei varmaankaan ollut kulkea rinnalla katsomassa poikansa kärsimystä ja kuolemaa. Jeesuksen kuolemaa kuvatessa Raamatussa ei Joosefista, Marian miehestä puhuta enää mitään. Mitäköhän hänelle oli tapahtunut? Mutta Maria kuulemma luotti kaikessa Jumalan johdatukseen ja sanoi: “Tapahtukoon minulle Jumalan tahto”: Kristityn naisen esikuva on siis ymmärrettävästi ylistävä, nöyrä ja vaatimaton, tavallinen ja kärsivä Jeesuksen äiti. Tässäkin naisidolissa on paljon sellaista, mikä kiehtoo minua. Varsinkin siinä luottamuksen varassa elämisessä. Vaatimattomuuden ylikorostaminen taas ärsyttää suunnattomasti silloin, kun sitä on käytetty vallanvälineenä miesten taholta: “Olkaa te naiset hiljaa ja vaatimattomia niin kuin Maria, niin teille käy hyvin”. Minulle Maria näyttäytyy rohkeana nuorena naisena, joka itse suostui vaikeaan ja vastuulliseen osaan ja sitoutui äitiyteen loppuun asti. Mariassa riittää silti pureskeltavaa – varisinkin niissä tulkinnoissa.
Näiden historian suurnaisten parisuhteista ei kerrota juurikaan mitään. Minna Canthista tiedetään, ettei hän heti suostunut Johan Ferdinand Canthin kosintaan. Avioelämästä tiedetään, että lapsia oli paljon ja Johan kuoli äkillisesti nuorena Minnan odottaessa heidän seitsemättä lasta. Marialle ja Joosefillekin syntyi useita tyttöjä ja poikia. Koska lapsia syntyi, seksiä on siis ollut. Mutta onko ollut hellyyttä? Asioiden jakamista? Kunnioitusta ja luottamusta? Vai onko elämä ollut lähinnä yhteistä työn tekemistä? Näistä olisi kiinnostavaa tietää, sillä kuvissa ja maalauksissa molemmat naisesikuvat näyttävät huolestuttavin vakavilta.
Minä ainakin tahtoisin osata olla iloisempi ja elää kevyemmin nauttien elämästä sen kaikilla väreillä. Ilo ja keveyskään eivät poissulje sitä, etteikö naisten asemaan voisi vaikuttaa nimenomaan ilon kautta. Onko vaikuttajanaisten pakko olla niin vakavia? Toivottavasi Minna ja Mariakin nauroivat edes joskus.
Terveisin,
Minna Tuominen