Erotessa ei tiedä, mitä edessä on – erorauha syntyy tietoisen työn kautta

Siunattu epätietoisuus! Näin ajattelen, kun katselen paria viimeistä vuotta taaksepäin. Onneksi en tiennyt millaisia polkuja edessä on, sillä luultavasti en olisi tässä. Sillä nyt on hyvä olla. Tunnustan, että kuvittelin, ihan aikuisten oikeesti ajattelin, ettei elämäni muuttuisi erossa kovin paljon. Ajattelin vähän niinkuin osa ensimmäistä lasta odottavista, että minähän en muutu, eikä lapsi elämääni muuta. Näinhän se ei todellakaan mene. 

Ei se mennyt niin minunkaan kohdalla. Erossa meni elämä palasiksi, eikä siihen auttanut oli ero miten harkittu, suunniteltu tai lempeä tahansa. Elämä, joka on vuosien aikana hiotunut, täytyy rakentaa uudestaan. Perheen täytyy oppia toimimaan uudessa tilanteessa. Löytää paitsi oma paikkansa ja rajansa, niin myös toisten. Blogisti-kaverini Miia Moisio kirjoitti muutama viikko sitten tosi hienosti eron jälkeisestä elämästä. Yhtenä tärkeänä asiana Miia nosti erorauhan tekemisen. Jäin kiinni tähän ja olen siitä asti märehtinyt tätä sanaa ja sen merkitystä. Erorauha. Tavoittelemisen arvoinen asia, johon sisältyy paljon. 

Elämä, joka on vuosien aikana hiotunut, täytyy rakentaa uudestaan. Perheen täytyy oppia toimimaan uudessa tilanteessa.

Omassa elämässäni väliaikaisuuden tila on ohi, sillä ostin kesällä oman asunnon, johon muutimme koulujen alkaessa. On siis kodinrakennuksen ja uuden alun aika. Jokin virtsapylväs on ylitetty. Ehkäpä nyt on myös erorauhan aika, kun monet käytännön asiat ovat järjestyneet. Luulen, että erorauha alkaa oman tilanteen ja ylipäätään oman elämän hyväksymisestä. Hyväksyy sen, mitä on käynyt. Hyväksyy oman polkunsa. Vaikkapa niin, että tässä nyt ollaan ja harjoitellaan itsenäisyyttä, kun ei se parisuhteessa onnistunut! 

Minä työstän nyt eron seurauksia, sillä lasten ollessa kuvioissa mukana on erolla tietenkin  paljon vaikutuksia arkeen. Ero pakottaa paitsi rakentamaan, niin ajattelemaan elämän uudestaan. Minun on mietittävä tarkkaan mihin aikani käytän. Ei ole läpsystä vaihtoa tai tuopa maitoa vaihtoehtoa. Se on vaan hyväksyttävä, että nyt mennään tällä. Joustovaraa ei enää ole samalla lailla, kuin kahden vanhemman perheessä. Ja se näkyy ja tuntuu monessa asiassa. 

Ero pakottaa paitsi rakentamaan, niin ajattelemaan elämän uudestaan. Minun on mietittävä tarkkaan mihin aikani käytän. Ei ole läpsystä vaihtoa tai tuopa maitoa vaihtoehtoa. Se on vaan hyväksyttävä, että nyt mennään tällä.

Tiedän toki olevani eronneenakin onnekas. Lasteni isä on hyvä mies, joka välittää lapsistaan ja kantaa vastuunsa. Hän auttaa edelleen minuakin, kun säädän elämäni (usein autoni) kanssa. En tajua, miten yksinhuoltajat ylipäätään selviävät arjesta! Mutta silti, vaikka asumme lähekkäin ja osallistumme molemmat lastemme arkeen, se on vain niin, että menoja on karsittava ja keskityttävä rakentamaan uusi arki. Annettava aikaa ja lopetettava sen kuvitteleminen, että edelleen ehtisin samalla lailla asioita, kuin ennen. 

Lapset kaipaavat ja tarvitsevat minua vielä muutaman vuoden. Haluan edes yrittää elää arvojeni mukaisesti, vaikka se onkin tuskallisen vaikeaa. Se tarkoittaa läsnäoloa ja yhteistä aikaa. Varsinkin, kun on paljon päiviä, iltoja ja aamuja, jolloin en voi olla lasteni kanssa. En halua, että lapseni joutuvat etsimään turvansa jostain muualta, kun äiti on siellä ja täällä. Haluan että se menee niinpäin, että minä löydän touhuni ja harrastukseni sitten, kun lapset eivät enää jaksa minun seuraani. Erorauha tarkoittaa tässä kohtaa siis luopumista monesta omasta jutusta. Tärkeästä ja kivasta. Se tuntuu samaan aikaan vaikealta ja hyvältä. 

Toivovaisin terkuin, Annele