Eropäätös on pitkä ja kipeä prosessi vaikka muuta väitetään

Minua ihmetyttää se, miten eroamisesta puhutaan. Että nykyään erotaan liian helposti. Minusta tuo ei pidä lainkaan paikkaansa. Eropäätös on tavallisesti hyvin pitkä ja kipeä prosessi. Harva haluaa luovuttaa ja hypätä tuntemattomaan.

Uuteen elämänvaiheeseen on pelottavaa astua, koska tulevaisuudesta ei ole varmuutta. Jokainen joka on päättänyt luopua huonosta työpaikasta, parisuhteesta ja niin edelleen, tietää, miten hirvittävältä tuntuu se tunne, kun tietää, ettei vanhaan voi jäädä, mutta uusi pelottaa hirvittävän paljon. Ja mitä jos teenkin väärän päätöksen, sitten vasta harmittaa ja kaduttaa.

Miten tuleva, entinen puoliso pärjää, miten lasten käy, joutuuko joku tekemään paljon töitä siksi, että lähden.

Uuteen astumista harkitseva tietää myös, että päätös joka kielii usein itsensä pelastamisen tarpeesta, saattaa satuttaa muita ja hajottaa merkittäviä rakenteita, tästä esimerkkinä ydinperhe. Syyllisyys voi olla kova ja sekin estää tekemästä päätöstä. Ja huoli muista. Miten tuleva, entinen puoliso pärjää, miten lasten käy, joutuuko joku tekemään paljon töitä siksi, että lähden. Näitä kysymyksiä päätöstä harkitseva ja tekevä usein tekee.

Ja sitten vielä sekin, että miten itsen käy. Kun etukäteen ei voi tietää, miltä itsestä lopulta tuntuu, kun astuu sillalle, joka kuljettaa uudenlaista elämää kohti. Jokainen isompi menetys on kuin kuolema. Ihmismielellä on taipumus kiinnipitämiseen.

Etukäteen ei voi tietää, miltä itsestä lopulta tuntuu, kun astuu sillalle, joka kuljettaa uudenlaista elämää kohti.

Pidämme kynsin, hampain kiinni tutusta ja (ainakin näennäisesti) turvallisesta emmekä millään luopuisi ja päästäisi irti, koska tiedämme, että päätöstä seuraava tunneskaala uhkaa suistaa tasapainosta. Pidämme hyvin tiukasti kiinni tutusta, vaikkei tuttu tekisi hyvää. Mieli haluaa melkein epätoivoisesti olla hyväksymättä tosiasioita. ”Tiedän kyllä (järjellä), mitä on tapahtunut tai tapahtumassa, mutta en halua hyväksyä tai pysty hyväksymään tätä”.

Se millaisia olemme temperamentiltamme, taustaltamme ja aikaisemmilta kokemuksiltamme, vaikuttaa paljon siihen, miten helppoa tai vaikeaa luopuminen on. Tutusta luopuminen, astuminen tuntemattomaan voi olla todella vaikeaa. Suru ja tuntematon tulevaisuus pelottavat joskus niin paljon, ettei meinaa millään pystyä päästämään irti. Takertuminen niin sanottuun turvasatamaan on joskus käsittämättömän vahva. Moni meistä uskoo, toivoo ja tekee kaikkensa ennen kuin on sisäisesti valmis päästämään irti.

Moni meistä uskoo, toivoo ja tekee kaikkensa ennen kuin on sisäisesti valmis päästämään irti.

Ei voi syntyä uutta, jos ei ole tilaa uudelle

Minulta kysytään usein sitä, milloin päätös pitää tehdä. Olen nähnyt eniten sitä, että päätös kypsyy hitaasti ja yhtäkkiä yllättäen se voi olla valmis.

Ehkä me ihmiset jollain tasolla tiedämme, että jotain elämässä on kuolemassa ja reagoimme siihen. Mitäpä jos asioilla onkin aikansa ja paikkansa? Mitäpä jos? Mitäpä jos joidenkin asioiden kuuluu antaa kuolla? Ilman kuolemaa ei voi syntyä uutta. Ihminen on siitä hassu olento, ettei se usko uuden kasvun voimaan. Tai kyllä, sitten kun kivulias matka on tehty. Ei voi syntyä uutta, jos ei ole tilaa uudelle. Surun yksi tarkoitus on raivata tilaa uudelle. Tunteiden ja tyhjän tilan ja siihen liittyvän yksinäisyyden kohtaaminen ja kokeminen vain on hankalaa ja kipeää.

Eropäätös voi joskus tarkoittaa sitäkin, ettei eroakaan ja lähdetään yhdessä luomaan ihan uutta suhdetta.

Itse olen taipuvainen ajattelemaan niin, että ne asiat joiden on tarkoitus kuolla, kuolevat ja niiden joiden tulla takaisin, tulevat kyllä takaisin. Tarkoitan tällä siis parisuhdetta. Eropäätös voi joskus tarkoittaa sitäkin, ettei eroakaan ja lähdetään yhdessä luomaan (ammattiapuun nojaten) ihan uutta suhdetta. Mutta siihen tarvitaan ilman muuta kaksi, yksin ei kahden suhde rakennu uudeksi ja toimivaksi. 

Terveisin, Miia Moisio