Eron jälkeen tarvitaan toipumisaikaa – väliaikaisuuden tila antaa mielelle aikaa sopeutua ja valmistaa uuteen

Se klassinen tarina erosta toipumisessa on hankkia uusi kumppani  mahdollisimman nopeasti, jonka avulla pääsee yli entisestä. Joskus se toimiikin, mutta on siinä jotain hyvin karua, jos homma jatkuu muuten entisellään, mutta vain tyyppi vaihtuu vierellä. Läheisten sopeutuminen eroon kun alkaa usein vasta siitä eropäätöksestä, kun taas eroa tekevät ihmiset ovat useimmiten aloittaneet sen jo paljon aiemmin. Lennossa vaihtaminen vaatii läheisiltä paljon.

Itsellänihän meni puolessa vuodessa uusiksi parisuhde, koti ja työ. Äidin menehtymisen kautta minusta tuli orpo, lapsuudenkotia ei enää ollut ja sisarussuhdetta kuormitti kuolinpesän lukuisten asioiden hoito. Stressipisteet oli siinä kohtaa aika korkealla! Myrsyn silmässä ei kuitenkaan kuormittumista välttämättä huomaa, vaan vain hoitaa eteen tulevia asioita kuin robotti. Väsymys tulee jälkikäteen. Sitten kun sille on tilaa.

Työmatkalla oli aikaa surra. Perillä askel keveni ja paine rinnassa helpotti. Sain hypätä helpompaan rooliin ja unohtaa sirpaleiksi hajonneen elämäni. Olisi ollut liian raskasta olla vaan surullinen koko ajan.

Viime viikolla lähdin käymään edellisessä työpaikassani, jonne oli yli tunnin työmatka. Lähdin matkaan iloisin mielin odottaen kaikkien kivojen ihmisten näkemistä. Hämmennyin, kun puolivälissä matkaa alkoi rintaa puristaa ja kurkkua kuristaa. Teki mieli itkeä. Kesti hetken ymmärtää, että näinhän nämä matkat vuosi sitten menivät. Itkien. Keho muisti, vaikka mieli oli aivan toisissa tunnelmissa.

Jälkikäteen ajatellen vuosi oli ehkä elämäni raskain. Niin monet asiat olivat levällään. Vasta pikkuhiljaa alkoi hahmottumaan, mitä me tarvitsemme tässä uudessa tilanteessa. Oli tärkeää jaksaa odottaa, kestää keskeneräisiä asioita, sillä nyt huomaan niiden järjestyneen hienosti. Pitkä työmatkakaan ei ollut rasite, vaan pelastus. Sinä vuonna olisi ollut tosi helppo paeta kaikkea vaikeaa tekemiseen. Olen siinä nimittäin aika hyvä. Riittävän pitkä aika yksin autossa antoi tilaa kohdata oma sisäinen maailma ja käsitellä vaikeita tunteita. Siitä kai tämä kirjoittaminenkin lähti, kun ulos alkoi tulla kamaa, jota oli pakko sanoittaa.

Ajaessani kaupungista maaseudulle huomaan väljyyden ja tilan. Tajuan, miten tarpeen rauhallisempi rytmi, maalaismaisemat ja yhteisöllisyys olivat tuona vaikeana vuonna. Työmatkalla oli aikaa surra. Perillä askel keveni ja paine rinnassa helpotti. Sain hypätä helpompaan rooliin ja unohtaa sirpaleiksi hajonneen elämäni. Olisi ollut liian raskasta olla vaan surullinen koko ajan. Oli myös tärkeää saada jättää vaikeat asiat autoon, unohtaa ne hetkeksi ja keskittyä työhön tai lapsiin. Että elämässä oli myös surusta vapaata tilaa.

Lumisateessa hiihtäminen on nihkeää, raskasta ja hidasta. Kuin kaksi väliaikaisuuden vuottani täynnä surua, kipua ja sopeutumista.

Kirjoitan tätä Lapin rauhassa, harmaana päivänä. Lumisateessa hiihtäminen on nihkeää, raskasta ja hidasta. Kuin kaksi väliaikaisuuden vuottani täynnä surua, kipua ja sopeutumista. Eropäätöksen omalta kohdaltani tehdessäni päätin tarpoa polkuni loppuun asti. Mennä kohti vaikeaa ja kipeää, mitä niin helposti välttelen. Nyt tuntuu siltä, kuin jokin tosi raskas aika olisi ohi. Asiat ovat järjestyneet ja uuteen arkeen totuttu. Mieleen mahtuu jo paljon muutakin, kuin luopuminen. Edessä taitaa olla uusi, mukavampi vaihe.

Hitaasti hiihtäessä on aikaa ihailla lumen niin kauniiksi kuorruttamia pakkasen jäädyttämiä puita. Kuolleilta ne näyttävät, mutta suonissa virtaa elämä, joka herää eloon lämmön lähestyessä ja valon voittaessa. Lumi muuttaa puut kauniiksi aivan niin kuin myötätuntoinen, kaunis katse keventää raskaan taakan kantajan matkaa. On aika luopumiselle ja levolle, hiljaiselle ja hitaalle elämälle, mutta aikansa on myös uusille kukille ja täydelle loistolle.

Miten tärkeitä ovatkaan kaikki vaiheet mietin samalla, kun spotify tarjoilee Jipun laulamana: voimani tulee täyteen heikkoudessa. Raskas vuoteni oli myös niin täynnä rakkautta ja hyvyyttä, että sitä oli melkein vaikea ottaa vastaan. Se oli armoa. Lahjaa. Kiitollisena muistelen teitä, jotka teitte väliaikaisuuden vaiheestani siedettävämmän ja usein kauniin. En unohda sitä ikinä.

Toivovaisin terkuin, Annele